Olen lukenut viime aikoina lehdistä, kuinka eristyksissä oleminen voi nostaa vanhoja traumoja pintaan. Valitettavasti en ole itsekään säästynyt vanhan kuonan ylösnousemukselta, sillä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa on päässäni soinut teinivuosieni itsepintainen trauma nimeltä Orpojen joulu. Kyseessä on siis entisen kotikuntani muusikoiden aikaansaama joululaulu, jota tietenkin on laulettu hartaudella jokaikisessä joulujuhlaa muistuttavassa tapahtumassa. Vaikka Savon seudun opiskeluvuosistani alkaa olla kulut jo reippaasti yli vuosikymmen, ei tämä korvamato ole koskaan lakannut pönkimästä korvakäytävilläni. Jostain tuolta multien syvyyksistä se on taas luikerrellut äänihuulilleni, ja näin ollen naapurini ovat saaneet kuulla palan savolaista joululaulukulttuuria– karjumisen muodossa.

Olin tällä viikolla aikeissa mennä muovikassinäyttelyyn, jossa olisi ollut esillä muovikasseja 60-80-luvuilta. Valitettavasti näyttely oli kokonaan suljettu, ja tuskin enää aukeaakaan. Sääli, sillä olen aina fiilistellyt printillisiä muovikasseja. Toin 12 vuotta sitten Intian reissultani kasan kauniita muovikasseja mukanani (jännä, että silloinen poikaystäväni ei ollut tästä erityisen ilahtunut?), ja säilytin niitä kauniisti viikattuna silkkisen pussukan sisällä. Kannoin niitä mukanani muutosta toiseen, kunnes viitisen vuotta sitten päätin, että lienee parempi vaan laittaa käyttöön. Nykyään kannan kangaskassia mukanani aina, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö edelleen kauniskuosinen ja ryhdikäs muovikassi aiheuttaisi suun, edes toispuoleista, hymyyn kaartumista. Kerran viettäessäni lounastaukoa turistien suosimalla alueella istuutui viereeni suomalainen pariskunta. Pariskunnan miesoletettu hehkutti silmät suurina puolisolleen, kuinka iloinen hän oli äskeisestä kaupasta saamastaan muovikassista. Siinä hän heilutteli kassia todistaakseen kahvojen kestävyyttä, ja totesi tästä kassista olevan iloa vielä pitkäksi aikaa. Tulin niin hyvälle tuulelle tämän tilanteen todistamisesta, että olisin halunnut kertoa kuinka minustakin se muovikassi näytti vahvalta ja kuosittelukin oli onnistunutta. Tyydyin kuitenkin vain katselemaan vierestä hiljaa ja myhäilemään itsekseni.

Muovikassinäyttelyn ollessa suljettu, keksin itselleni muuta puuhaa. Päätin, että kierrän tämän kesän aikana läpi kaikki DDR:n rippeet Berliinissä. Jokainen Berliinissä matkannut varmasti ajattelee nyt, ettei tuntuisi olevan kovinkaan hankalasti toteuttava aikomus. Totuus kuitenkin on, että ellei tämän kaupungin yleistä ankeutta lasketa, niin aika vähän täällä kuitenkin on enää muistutuksia menneestä. Aloitin helpolla, ja kävin katsomassa lähelläni sijaitsevaa entistä Leninplatzia, jossa sijaitsi muinoin 20-metrinen Lenin-patsas. Patsas kärrättiin pois vuosi Saksojen yhdistymisen jälkeen vuonna 1991, minkä jälkeen se pilkottiin paloiksi ja haudattiin Müggelseelle. Viisi vuotta sitten Leninin pää kaivettiin esiin, ja asetettiin näytille Zitadelle Spandau -museoon. Nykyään tämän mahtipontisen patsaan tilalla on kivirykelmiä, joista pulppua vettä. Taideteos ei herätä minkäänlaisia tuntemuksia, ja siihen sillä on varmasti myös pyritty.

Näin loppuviikkoa kohden olen havainnut itsessäni hieman toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. En osaa sanoa johtuuko se biergarteneiden uudelleenavaamisesta vai siitä, että näen poikaystäväni mahdollisesti 12 päivän ja 23 tunnin kuluttua. Niin tai näin, ajatus molemmista lämmittää rintakehällä.

Saavuin tasan kaksi kuukautta sitten poikaystäväni luota Tukholmasta. Siitä päivästä alkoikin karanteeni, ja totuttelu etätöihin. Ensimmäiseen 25 päivään en nähnyt ketään muita ihmisiä kuin muut Lidlissä kanssarykijät. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät melko kivuttomasti, mutta jo kolmannella viikolla olin kuulevinani useampana päivänä, kuinka saksalainen naapurini huuteli minua etunimelläni omasta asunnostaan. Koska hän ei tiedä etunimeäni, ymmärsin astuneeni pimeälle puolelle.

Pääsiäisenä päätin uhmata vallitsevia rajoituksia kahden ystäväni kanssa, ja kokoonnuimme yökyläilemään ystäväni luokse. Oli ihanaa olla ihmisten lähellä, vaikka se tuntuikin kielletyltä. Olin jo melkein unohtanut millaista on jutella ilman keskeytyksiä, kuten ”hei nyt katkes yhteys, en tainnut kuulla sitä sun vikaa lausetta”. Tanssittiin, juotiin viiniä, vähän itkettiinkin ja soiteltiin videopuheluita nykyisille, exille, ystäville ja ihastuksille. Kaiken tämän hurmoksen keskellä myös rikoin viinilasin ja imuroin vahingossa toisen sukistani.

Aamulla herätessäni ymmärsin, että karanteenikrapula on tavallista krapulaa ankarampi. Etenkin, jos on edellisiltana saanut ystävän imurin jumiin sukallaan. Monenmoisten yritysten jälkeen päätimme ystävieni kanssa lähteä läheiseen metsään imurin letkun kanssa, koska sisätiloista ei löytynyt tarpeeksi pitkää keppiä jumin avaamiseen. Emme voineet kävellä sinne yhdessä, sillä pääsiäisen aikaan Saksassa vallitsevat rajoitukset eivät sallineet muiden kuin perheen jäsenten liikkumisen porukoissa ja poliiseja kuhisi joka nurkalla. Tai ainakin siltä se krapulassa tuntui. Kävelimme siis päät painuksissa, kuin emme olisi toisiamme tunteneetkaan, letku kassissa kohti metsikköä. Löydettyämme puskien keskeltä tarpeeksi käyrän kepin, ja saatuamme sukan irti letkusta puhalsin siitä ylimääräiset pölyt pois ja laitoin taskuun. Sen pinnalla tuntui pieniä lasinsiruja, mutten halunnut heittää niin hyvää sukkaa roskiin.

Pääsiäisen jälkeen aika on vain valunut jonnekin. En ole aloittanut uutta harrastusta, en maalannut, en opetellut uutta kieltä, en kyykännyt, enkä juuri mitään muutakaan mitä ihmiset ympärilleni ovat tuntuneet tehneen. Sen sijaan olen tuijotellut ikkunasta ja ihmetellyt, sekä selannut käsittämättömän määrän Instagramia. Olen huutanut puhelimeen, loukkaantunut vääristä sanoista sivulauseessa ja nuuhkinut leikkokukkia niin, että on alkanut yskittää. Toisin sanoen elämäni on ollut melko samanlaista kuin ennen karanteeniakin.

Saksan höllennettyä viime viikolla rajoituksia on elämä alkanut näyttää taas hieman valoisammalta. Samalla tavalla, kuin kesäkuun alun aurinko tiukan räntäsateen jälkeen. Ei vielä lämmitä, mutta luo toivoa.