Karanteeni Kid

Saavuin tasan kaksi kuukautta sitten poikaystäväni luota Tukholmasta. Siitä päivästä alkoikin karanteeni, ja totuttelu etätöihin. Ensimmäiseen 25 päivään en nähnyt ketään muita ihmisiä kuin muut Lidlissä kanssarykijät. Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät melko kivuttomasti, mutta jo kolmannella viikolla olin kuulevinani useampana päivänä, kuinka saksalainen naapurini huuteli minua etunimelläni omasta asunnostaan. Koska hän ei tiedä etunimeäni, ymmärsin astuneeni pimeälle puolelle.

Pääsiäisenä päätin uhmata vallitsevia rajoituksia kahden ystäväni kanssa, ja kokoonnuimme yökyläilemään ystäväni luokse. Oli ihanaa olla ihmisten lähellä, vaikka se tuntuikin kielletyltä. Olin jo melkein unohtanut millaista on jutella ilman keskeytyksiä, kuten ”hei nyt katkes yhteys, en tainnut kuulla sitä sun vikaa lausetta”. Tanssittiin, juotiin viiniä, vähän itkettiinkin ja soiteltiin videopuheluita nykyisille, exille, ystäville ja ihastuksille. Kaiken tämän hurmoksen keskellä myös rikoin viinilasin ja imuroin vahingossa toisen sukistani.

Aamulla herätessäni ymmärsin, että karanteenikrapula on tavallista krapulaa ankarampi. Etenkin, jos on edellisiltana saanut ystävän imurin jumiin sukallaan. Monenmoisten yritysten jälkeen päätimme ystävieni kanssa lähteä läheiseen metsään imurin letkun kanssa, koska sisätiloista ei löytynyt tarpeeksi pitkää keppiä jumin avaamiseen. Emme voineet kävellä sinne yhdessä, sillä pääsiäisen aikaan Saksassa vallitsevat rajoitukset eivät sallineet muiden kuin perheen jäsenten liikkumisen porukoissa ja poliiseja kuhisi joka nurkalla. Tai ainakin siltä se krapulassa tuntui. Kävelimme siis päät painuksissa, kuin emme olisi toisiamme tunteneetkaan, letku kassissa kohti metsikköä. Löydettyämme puskien keskeltä tarpeeksi käyrän kepin, ja saatuamme sukan irti letkusta puhalsin siitä ylimääräiset pölyt pois ja laitoin taskuun. Sen pinnalla tuntui pieniä lasinsiruja, mutten halunnut heittää niin hyvää sukkaa roskiin.

Pääsiäisen jälkeen aika on vain valunut jonnekin. En ole aloittanut uutta harrastusta, en maalannut, en opetellut uutta kieltä, en kyykännyt, enkä juuri mitään muutakaan mitä ihmiset ympärilleni ovat tuntuneet tehneen. Sen sijaan olen tuijotellut ikkunasta ja ihmetellyt, sekä selannut käsittämättömän määrän Instagramia. Olen huutanut puhelimeen, loukkaantunut vääristä sanoista sivulauseessa ja nuuhkinut leikkokukkia niin, että on alkanut yskittää. Toisin sanoen elämäni on ollut melko samanlaista kuin ennen karanteeniakin.

Saksan höllennettyä viime viikolla rajoituksia on elämä alkanut näyttää taas hieman valoisammalta. Samalla tavalla, kuin kesäkuun alun aurinko tiukan räntäsateen jälkeen. Ei vielä lämmitä, mutta luo toivoa.