oi tunteet.

There’s a heart I cannot hide

There’s a beat I can’t deny

When it sings, when it lies

when it cheats, when it bribes

 

There is a war inside my core

hear it fight, hear it roar

Go ahead, go ahead

lay your head where it burns.

 

Olen kuunnellut kaksi päivää repeatillä Lykke Lin kappaletta Love Me Like I’m Not Made of Stone. Yhä uudestaan ja uudestaan. Se lumoaa mieleni ja saa minusta irti sanoja ja tunteita ja myrskyjä. Olen myös kirjoittanut päivittäin päiväkirjaani, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä.

Olen elossa. Siltä minusta nyt tuntuu. Seisoin äsken kotitaloni parvekkeella ja haistoin ilmassa kevään, toivon, odotuksen, ja ajattelin: en vielä tiedä, mitä tunnen huomenna tai ensi viikolla tai kesällä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen elossa. Että en kulje päiviä lävitse silmät kiinni ja mieli jossakin muualla, vaan tässä nyt hengitän ja olen. Saatan käydä saman päivän aikana läpi lukemattomia tunnetiloja, ja juuri se saa minut tuntemaan näin.

Siitä pääsenkin aiheeseen, josta olen halunnut jo jonkin aikaa kirjottaa: tunneihmisiin. Vastustan karkeaa dikotomiaa tunne- ja järki-ihmisten välillä, mutta yhä samastun tunneihmisyyteen. Minulle tunneihmisyys on sitä, ettei mikään ole ihan sama. Että kun innostun, innostun kunnolla; tanssin vahingossa ruokakaupassa ja teen itseni naurunalaiseksi selityksilläni. Kun ihastun, pyörin kirjaimellisesti lattialla. Kun maailma ahdistaa, tuntuu siltä, ettei mistään tule enää koskaan mitään ja olisi parempi vain jäädä peiton alle ja kieltäytyä elämän virrasta.

Joskus, aika kauan, koetin päästä eroon liiasta tunteellisuudestani. Miksi kaikki pitää ottaa niin perhanan vakavasti? Enkö voisi vain tyytyä siihen, mitä on; miksi mieleni kuohuu eikä ole tyyni ja tasainen?

Mutta enhän tietenkään oikeasti halua eroon tunteistani. Ehkä voisin mieluummin kuunnella niitä tarkemmin, ehkä se jokin myyttinen oma polkuni löytyy tunnevyöryjeni hyväksynnästä. Ehkä vahvat tunnetilani ovatkin merkki siitä, että tiedostan tunteeni, toiveeni ja itseni kirkkaasti? Aika siistiä.

Ystävänikin sanoi: ”Mä niin diggaan siitä että oot tunneihminen. Mäkin oon! Siksi ollaan molemmat niin siistejä ja silleen coolisti välillä sekaisin.”

Aion siis velloa ja möyriä ja lipua arvostaa tunteitani.

 

//www.youtube.com/embed/D7iLERCEznI

 

Ps. Olen löytänyt uuden rakkauden: spoken word -runouden. Odottakaa fangirl-postausta!