nyt on näin.

Anteeksi pitkäksi humahtanut tauko! En ole osannut kirjoittaa, en ole löytänyt hetkeä, jona mieleni olisi tarpeeksi tyyni ja sanani vakaita. Olen pohtinut, lukeeko tätä edes kukaan ja onko minun järkeä kirjoittaa. Olen miettinyt tämän blogin linjaa ja muotoa ja tavoitetta.

Tai no, lähinnä olen elänyt. Tutustunut uusiin ihmisiin, katsonut futista, heittänyt talviturkin, manannut kesän hidasta tuloa, nauranut, juonut skumppaa, laulanut karaokea, pussaillut. Antanut sydämeni juosta ja mieleni rauhoittua.

Joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka asiat usein järjestyvät silloin kun antaa niiden olla. Tuntuu, että niin on käynyt nyt, taas. Olen lorvaillut tähänastisen kesän ja päästänyt irti siitä, että minun tulee tietää, missä suuntani on. Olen varma, että juuri siksi nyt on sellainen olo, että näen tieni. Tai ehkä oikeammin vasta hahmotan sen, mutta hahmotan kumminkin, vähintään varmuutena siitä, että jotain on luvassa ja se on hyvää.

Olen saanut lyhyen ajan sisässä monta ihanaa asiaa. Sen sijaan, että pelkäisin niiden katoavan, olen kiitollinen elämälle ja itselleni. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jona olen kirjoittanut päiväkirjaani epämääräisestä surusta. Olen kiitollinen siitä, että olen ollut ihan ulalla. Olen kiitollinen tylsyydestä, ahdistuksesta, pieleen menneistä jutuista, harha-askelista; ja nyt tästä ilosta, lämmöstä, aamuista joina herääminen tuntuu hyvältä.

Ennen kaikkea haluan kiittää itseäni. Olen ollut ihan perhanan rohkea, pakottanut itseni tilanteisiin, jotka saavat sydämen hakkaamaan vähän liian lujaa, pakottanut itseni päästämään irti. Ei elämää pysty kontrolloimaan, joten päätin leijua.

Nyt on näin ja tässä on hyvä.