”Look into your own heart, discover what it is that gives you pain and then refuse, under any circumstance whatsover, to inflict that pain on anybody else.” (Karen Armstrong)

Olen ollut lähipäivinä vihainen. En kellekään erityisesti, lähinnä vain maailmalle ja ihmiskunnalle. En usko vihan olevan sinänsä ”huono” tai kutsumaton tunne, mutta totta kai on väsyttävää olla vihainen. Ja kun vihaan sekoittuu vielä muita tunteita, etenkin surua, se on entistä painavampaa.

Selkein vihani kohdistuu maailman epäoikeudenmukaisuuteen: mikä oikeus minulla on olla turvassa, kun ihmisiä tapetaan, kidutetaan, raiskataan, satutetaan? Mikä minun tekoni olisi tarpeeksi suuri, jotta se auttaisi edes hitusen? Kaipaan nuoruusiän mustavalkoista paloa ja uskoa siihen, että asiat menevät lopulta parempaan kunhan vain jaksaa puhua, marssia, kirjoittaa, vaatia ja muuttaa lakeja. Pelkään nykyisiä kyynisyyden vivahduksia, jotka saavat minut näkemään muutoksen armottoman hitaana ja vaikeana. Suhtaudun kyllä yhä tunteikkaasti maailman tapahtumiin, vaikka välillä tuntuu, että tässä iässä pitäisi jo olla vakaampi, rauhallisempi ja järkevämpi. Että tulisi tiedostaa tosiasiat eikä itkeskellä oman toivottomuutensa äärellä. Huomata vain ne asiat, joihin voi vaikuttaa ja unohtaa liian suuret murheet. Mutta kun en osaa enkä oikein haluakaan.

Mutta kuinka suhtautua tunteella kamaluuksiin mutta pysyä kuitenkin itse kasassa? Kuinka antaa itselleen luvan nauttia turhamaisista iloista, kuinka tuntea tekevänsä kutakuinkin tarpeeksi?

Vihan ja surun sävyttämin tuntemuksin selailin nettiä ja törmäsin tämän postauksen aloittamaan lainaukseen. On kovin huvittavaa, kuinka maailma välillä heittelee vihjeitä, joita vain omissa ajatuksissaan möyrien ei hoksaisi. Ei se, että olen vihainen, tee minusta parempaa ihmistä. Viha on kyllä produktiivinen tunne; tiedän, että ärtymykseni saa minut tekemään edes jotakin. Mutta jos annan itseni velloa itseni tässä olotilassa, en tee kellekään hyvää. Tajusin myös, että vihani juontaa muustakin kuin maailmantuskasta; maailmantuska vain on itselleni hyväksyttävin syy olla vihainen.

Niin, koetan siis vihan levittämisen sijaan tunnistaa kipuni ja tehdä sille jotain. Ja myös maailmalle: aion osallistua uusiin maailmanparannusjuttuihin (ideoita ja projekteja saa myös ehdottaa!) ja estää kyynisyyttä valtaamasta mieltäni. Muistaa, että joinain päivinä ihan vaan hymy, kiva viesti, vetoomuksen allekirjoittaminen tai läsnäoleminen riittää. Olla maailman sijaan vihainen asioille, jotka sen ansaitsevat: sukupuoliselle sorrolle, homo- ja transfobialle, rasismille, ihmisten ylenkatsomiselle, sananvapauden rajoittamiselle, eläinten hyväksikäytölle, mitä näitä nyt on. Välittämästä en lakkaa, mutta hengittää voin vähän kevyemmin.

(kuvan lähdettä en valitettavasti löytänyt!)