pilkahduksia

29.4.2014 katjaemma

oi tunteet.

There’s a heart I cannot hide

There’s a beat I can’t deny

When it sings, when it lies

when it cheats, when it bribes

There is a war inside my core

hear it fight, hear it roar

Go ahead, go ahead

lay your head where it burns.

Olen kuunnellut kaksi päivää repeatillä Lykke Lin kappaletta Love Me Like I’m Not Made of Stone. Yhä uudestaan ja uudestaan. Se lumoaa mieleni ja saa minusta irti sanoja ja tunteita ja myrskyjä. Olen myös kirjoittanut päivittäin päiväkirjaani, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä.

Olen elossa. Siltä minusta nyt tuntuu. Seisoin äsken kotitaloni parvekkeella ja haistoin ilmassa kevään, toivon, odotuksen, ja ajattelin: en vielä tiedä, mitä tunnen huomenna tai ensi viikolla tai kesällä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen elossa. Että en kulje päiviä lävitse silmät kiinni ja mieli jossakin muualla, vaan tässä nyt hengitän ja olen. Saatan käydä saman päivän aikana läpi lukemattomia tunnetiloja, ja juuri se saa minut tuntemaan näin.

Siitä pääsenkin aiheeseen, josta olen halunnut jo jonkin aikaa kirjottaa: tunneihmisiin. Vastustan karkeaa dikotomiaa tunne- ja järki-ihmisten välillä, mutta yhä samastun tunneihmisyyteen. Minulle tunneihmisyys on sitä, ettei mikään ole ihan sama. Että kun innostun, innostun kunnolla; tanssin vahingossa ruokakaupassa ja teen itseni naurunalaiseksi selityksilläni. Kun ihastun, pyörin kirjaimellisesti lattialla. Kun maailma ahdistaa, tuntuu siltä, ettei mistään tule enää koskaan mitään ja olisi parempi vain jäädä peiton alle ja kieltäytyä elämän virrasta.

Joskus, aika kauan, koetin päästä eroon liiasta tunteellisuudestani. Miksi kaikki pitää ottaa niin perhanan vakavasti? Enkö voisi vain tyytyä siihen, mitä on; miksi mieleni kuohuu eikä ole tyyni ja tasainen?

Mutta enhän tietenkään oikeasti halua eroon tunteistani. Ehkä voisin mieluummin kuunnella niitä tarkemmin, ehkä se jokin myyttinen oma polkuni löytyy tunnevyöryjeni hyväksynnästä. Ehkä vahvat tunnetilani ovatkin merkki siitä, että tiedostan tunteeni, toiveeni ja itseni kirkkaasti? Aika siistiä.

Ystävänikin sanoi: ”Mä niin diggaan siitä että oot tunneihminen. Mäkin oon! Siksi ollaan molemmat niin siistejä ja silleen coolisti välillä sekaisin.”

Aion siis velloa ja möyriä ja lipua arvostaa tunteitani.

//www.youtube.com/embed/D7iLERCEznI

Ps. Olen löytänyt uuden rakkauden: spoken word -runouden. Odottakaa fangirl-postausta!

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

14.4.2014 katjaemma

elämä ei ole vakavaa.

Mulla on holtiton kevätolo. Tili huutaa tyhjyyttään, kesätöitä ei ole, tietokone ei edelleenkään toimi, kandi on ihan vaiheessa jne jne jne mutta sisällä minussa tuntuu oudon kevyeltä.

Vuosia otin elämän ja itseni kamalan vakavasti, kuljin otsa kurtussa ja hartiat korvissa. (15-vuotiaana kävin hierojalla, jonka mukaan hartiani olivat kuin keski-ikäisen naisen. True story.) Vakavuudesta vapautuminen on tapahtunut asteittain, kuten muutokset usein: ensin tajusin, ettei ole pakko stressata niin kovin (kaikista) kouluarvosanoista, minkä jälkeen olen opetellut stressaamaan vähemmän ihmissuhteista, tulevaisuudesta ja siitä, miten muut minut näkevät. Mutta onhan tämä jatkuvaa opettelemista. Aivan äsken tajusin esimerkiksi sen, että olen koko opiskeluaikani alitajuntaisesti valmistautunut siihen, etten tule koskaan saamaan töitä; juuri nyt koetan päästää tästä mantrasta irti.

Älkää käsittäkö väärin: ei aina voi olla kevyttä. Joskus päivä, viikko tai kuukausi vain on yksinkertaisesti paska. Ei isoihin ja vavahduttaviin elämänmuutoksiin tarvitse suhtautua ajattelen, että kyllä se tästä; kyllä ihmisellä tulee olla aikaa surra ja itkeä, velloa ja olla paikallaan. Omasta elämästäni tunnistan sen, että juuri ne paskat ajat ja mustat päivät ovat vapauttaneet minut olemaan murehtimatta asioista, joille tiedän löytyvän ratkaisun. Toinen tarkennus: kevyesti eläminen ei myöskään tarkoita sitä, että sivuuttaisi muiden pahan olon ja maailman epäoikeudenmukaisuudet. Vaikka itseensä on aika ajoin hyvä kääntyä, emme ole maailmojemme napoja, jotka voisivat vain lillua eteenpäin unohtaen sen, mitä ympärillä tapahtuu.

Pitkään luulin, että stressaaminen on merkki siitä, että on tärkeä; kun on paljon tehtävää ja kiirettä ja stressaavia juttuja, on merkittävä ihminen. Olen valtavan onnellinen siitä, että joku päivä väsyin stressiin ja totesin: ihan sama. On kyllä kurja maailmankatsomus, jos luulee stressillä ja ihmisen arvokkuudella olevan korrelaatiota. Kyllä elämä rullaa eteenpäin, vaikken minä sitä stressillä pitäisikään yllä. Kyllä minun elämäni järjestyy. Olen elossa ja se on ihan kivaa.

Vähemmän stressihartioita ja lisää tanssiaskeleita päiviinne!

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään