Tänään ei ollut kovin hyvä päivä. Liikaa stressiä ja epävarmuutta, liian vähän keveyttä ja valoa. Mutta vaikka kuinka ärsyttäisi, tiedän kyllä, että nämäkin päivät lipuvat ohi, tulee yö ja uusi aamu, tulee toisia päiviä joiden tahti on eri. Tämä ei ollut kovin hyvin päivä ja se on ok. On myös ymmärrettävää ja ihan ookoo kaivautua tällaisen päivän jälkeen juuri vaihdettujen lakanoiden sisään, nostaa läppäri syliin ja ahmaista pakastimesta löydetyn sorbetin jäänteet.

Hetken pohdin, josko olisin kirjoittanut postauksen huonoista päivistä. Mutta ei minulla ole niistä mitään sen järkevämpää sanottavaa kuin se, että vaikka miten valaistuneita ja onnellisia olisimme, silloin tällöin tulee päiviä, joina kaikki on mössöä, joina liukastuu bussiin juostessaan, tiputtaa juomalasin ja tekemättömät asiat muodostavat painon harteille. Ja että niistä päivistä selviää ja – mikä vielä tärkeämpää – voi tajuta jotakin. Minulle tämän päivän ärsyttävyys näytti sen, että nykyisin valtaosa päivistäni on varsin kivoja. Että vaikka niissä peruskivoissa päivissäkin tapahtuu kömmähdyksiä, elämässäni on juuri nyt monia kiitollisuuden aiheita. Voin ehkä siis kiittää jopa tätä paskaa päivää, että kiitos vaan kun näyttäydyit (äläkä ihan heti tule takaisin, pliis). Ja jos ihan rehellisiä ollaan, oli tässäkin päivässä muutama hetki, jossa oleskeli mielellään.

Kuten olen jo aiemmin täällä kirjoittanut, olen jo varsin pitkän aikaa käynyt prosessia itseni kanssa. Ihan lähiviikkoina olen saavuttanut jonkinlaisen rauhan ja harmonian; en takerru, muserru tai ahdistu samassa mittakaavassa kuin aiemmin. Etenkin nämä kaksi oivallusta ovat tuntuneet minulle tärkeiltä:

1) Muutos vie aikansa. Epävarmuus ja tietämättömyys ovat epämukava tiloja, joista mielellään kiemurtelisi pois, mutta kun ne hyväksyy, oivaltaa jotain oleellista. Tämä kirjoitus kannattaa lukea.

2) Moneen ongelmaan löytyy ratkaisu silloin, kun ei paradoksaalisesti tee mitään. Pakottamalla itseään voimaan paremmin, olemaan ahkerampi, heräämään aiemmin, löytämään elämän tarkoitus, mitä ikinä, ei ehkä pääsekään sinne, minne haluaisi. Joskus paras päätös on vain antaa olla.

En minä ole mitenkään valmis, saati täydellinen. Minussa on säröjä, koloja, epävarmuuksia, aukkoja – ja juuri nyt se tuntuu ihan hyvältä.

(kuvat täältä)

PS Kulttuurivinkki: jos suinkin mahdollista, käykää katsomassa Q-teatterin Kaspar Hauser. Varsin mehukasta ja hauskaa analyysia y-sukupolvesta, johon minutkin kai lasketaan kuuluvaksi. (Seuralaiseni töni minua kohdissa, jotka viittasivat itsensäetsimis- ja terapiakulttuuriin, ja juuri ne minua eniten naurattivatkin.)