Elämä, joka elää vain muistoissa

Näin kadulla erään entisen työkaverini, jonka tunsin joskus yli kymmenen vuotta sitten. Silloin elimme 19-vuotiaina välivuotta lukion jälkeen ja paiskimme minimipalkalla töitä samassa pikaruokaketjussa. Niihin aikoihin yliopistojen pääsykokeet olivat elämääkin tärkeämmät ja Iso-Roban Labyrinth perjantai-illan ykköspaikka. Hän käveli nopeasti ohitseni, enkä sitten viitsinyt pysäyttää. Harmitti jälkeenpäin, etten sitä tehnyt. Luulin tuntevani hänet joskus, muistan yhdessä käymiämme keskusteluja ja hauskoja bileiltoja. Tuo kohtaaminen sai minut ajattelemaan elämää, ja tiellemme sen varrelle osuvia ihmisiä. 

Jos hän oli joskus pieni osa elämääni, onko se elämä yhä osa minua? Tätä ajatusta on vähän vaikeaa pukea sanoiksi, mutta koitan yrittää. Asuin vuosikaudet ulkomailla ja elämäni oli siellä. Paikat, kadut, ihmiset siellä olivat osa minua. Tiesin, mitä kotini läheisestä Icasta ostaisin iltapalaksi ja suuntasin joka aamu töihin tunnelbanalla tutun työpöytäni ääreen. Juttelin niitä näitä työkavereideni kanssa ja vastailin silloin niin kovin tärkeisiin sähköposteihin. Niitä asioita ajattelin ja katselin päivittäin ja ne muodostivat elämäni. Nyt en näe niistä mitään tai ketään, mutta ovatko ne vieläkin osa minua? 

Joskus tuntuu, kuin tuo aiempi elämä olisi kuin unta. Olen herännyt jälleen tänne kotiympäristöön ja nämä asiat, joista en edes tiennyt silloin ennen ovat nyt osa minua, minun elämääni. En valita siitä ollenkaan, elämäni on aivan ihanaa. Mietin vain, unohdanko nuo aiemmatkin elämäni, samoin kuin olin jo unohtanut sen kaverini vuosien takaa. Ensi kerralla nappaan häntä hihasta, ja ehkä saan muutamaksi minuutiksi takaisin pilkahduksen elämästäni yli kymmenen vuoden takaa. 

Oletteko te koskaan ajatelleet elämää näin?