Juoksemisesta
Olen aina ihaillut juoksijoita. Varsinkin kestävyysjuoksijoita, jotka jolkottavat menemään kymmeniä kilometrejä kerralla ja kuluttavat puuhassa ainakin kymmenen Pätkis-patukkaa. Jos itse pystyisin tuohon, mitä ongelmia tässä enää voisi olla? Töissä jaksaisi paremmin, uni tulisi heti, syödä voisi kuin hevonen ja muutenkin voisi olla yksi niistä kahvipöydän maratoonitarinoiden kertojista, joita ihmiset niin kovasti kunnioittavat.
Olen nyt ottanut tavoitteekseni olla yksi heistä. Meni siihen sitten vuosi tai vuosikymmen, aion saada juoksemisesta elämäntavan. En pyri maratoonin juoksemiseen vaan tapaan, että 5-10 kilometrin lenkki muutaman kerran viikossa olisi osa arkeani ja elämääni. Ja että ehkä joku päivä uskaltautuisin johonkin näistä juoksukilpailuista, jotka muistuttavat jotakin uskonnollista lahkoa. Niistäkin hekumoidaan viikkokaudet etukäteen, rangaistaan itseään ylenpalttisella treenillä ja pidättäydytään herkuista, alkoholista, sosiaalisesta elämästä ja lyhyistä yöunista.
Joten, olen tietenkin käynyt lenkillä. Lenkkipolulla todettua:
-Ensimmäiset 10 kertaa haluan vain päästä kotiin. Haluan hidastaa, kävellä, vaihtaa biisiä, vastata tekstiviestiin, ottaa valokuvan, solmia kengännauhat… Mitä vaan päästäksesi pois tuosta juoksemisen tuskasta. Tylsääkin on.
-Mietin päässäni, miten mukavaa kotona onkaan. On mukava sänky, on tv, on lämmintäkin.
-Mietin päässäni, miten paljon kivoja juttuja jääkaapistani löytyykään. Nyt kun olen juossutkin, voin syödä jotakin hyvää. Tai mitähän sitä ostaisi kaupasta?
-Kylkeen sattuu. Ikävä fiilis.
-Jalkoihin alkaa sattua. Ikävä fiilis.
-Entäs jos kaadun naama edellä katuun ja murran kaikki hampaat? (Todella ikävä ajatus muuten, jota on vaikea unohtaa kun sen kerran on keksinyt).
-Kylläpä hyvä biisi vaikuttaa jaksamiseen. Kun ensin kuuntelit jonkun tylsän poppikappaleen ja vaihdat gansta rappiin, on energiatasot aivan uudet. Tosi juttu. Älä koskaan aliarvioi vihaisen musiikin tehoa. DMX on ollut lenkkipolkujeni suursuosikki. Noin, synkin salaisuus tuli kerrottua tässä kaiken kansan edessä. Rakentelen nyt Spotifyihini Hip Hop Classics-listaa, jossa on legendan ainesta.
-Mitähän nuo muut lenkkeilijät ajattelevat minusta? Suomalaiseen tapaan ajattelen, että olen varmaankin huonoin lenkkeilijä koko kaupunginosassa. Luultavasti väärä tekniikka, hidas ja puuskuttava. Tuokin vastaantulija on varmaan joku PT.
-Noniin, älä koskaan ala ”laulaa” DMX:n tahdissa. Vaikka osaisit kaikki riimit ulkoa. Sama pätee muuten kaikkeen räppiin.
-Mitähän tuokin lenkkeilijä kuuntelee juostessaan? Varmaankin jotain sivistävää äänikirjaa, podcastia tai ranskankurssia. Hähä, ettepä tiedäkään mitkä bileet mulla on täällä!
-Haluan kotiin.
Nyt olen siinä tilanteessa, että jaksan juosta useimmiten hyvillä mielin reilut viisi kilometriä. Pahoilla mielin varmaankin enemmän. Tästä jatkettakoon… Luin joskus Haruki Murakamin teoksen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Filosofinen teos juoksemisen ilosta ja suuresta kärsimyksestä. Pitkäjännitteisyydestä ja periksiantamattomuudestaan. Ajattelen usein lenkillä vanhaa kunnon Harukia ja hänen ultramaratoonejaan. Lenkkarit kuluivat pirtsakassa japanin vuoristoilmassa kahdeksankymmenen kilometrin jälkeen puhki ja Harrikka vaan pisti menemään niin että veri jalkapohjista lensi. Kyllähän minäkin sitten ehkä näillä superpehmustetuilla Nikeilläni jaksan tämän kolme kilometriä korttelin ympäri. Vai mitä Haruki muuten ajattelisi jos näkisi minut?