Leijapoika

Khaleid Hosseini oli minulle aiemmin tuttu Tuhat loistavaa aurinkoa-romaanista, joka jäi mieleen hyvänä kirjana. Siksi halusinkin lukea Leijapojan kun se sattui silmiini kirjastossa. 

Luen yleensä ennen nukahtamista, se on yleensä ainoa keino saada unta ja rauhoittua erilaisten ruutujen katsomisen jälkeen. Monena iltana kirjaa luettuani olen huokaissut syvään, niin traaginen ja surumielinen teos se on. Siinä on kuitenkin jotakin, joka saa jatkamaan vaikka maailma tuntuisikin joskus synkältä paikalta. Häivähdys toivoa ja paljon rakkautta, vaikka elämä joskus kohteleekin meitä niin tylysti.  Kirja kertoo kahden afganistanilaisen pojan tarinan. Heidän lähtökohtansa ovat erilaiset, mutta silti he ovat ystäviä ja lennättävät yhdessä leijaa, lukevat ja leikkivät. Kirja kertoo myös synnistä, silmittömästä pahuudesta ja elämää leimaavasta syyllisyydestä, joka voi kummitella kunnes ihminen omilla teoillaan voi todistaa voivansa tehdä jotain oikein. “Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”. 

Leijapoika on surumielisen kaunis kirja, joka jää elämään ajatuksiin. ”Päättyykö kenenkään tarina?”, pohtii Amir kirjassa. Meihin on iskostettu länsimaalaisen tarinankerronnan myötä, että tarinoilla on onnellinen tai onneton loppu. Tarinat kuitenkin jatkuvat, jäävät elämään. Ei kenenkään tarina vaan pääty. Tämä oli mielestäni kaunis oivallus, ja jollakin tapaa vapauttava ajatus.