Luin matkustamisesta ja ulkomailla asumisesta tämän postauksen joka meni jonnekin syvälle ihon alle. Joku on onnistunut vangitsemaan hyvin tuttuja tunteita, joiden kanssa ajattelin ehkä olevani yksin. Palasin kotimaahani pitkän ajan jälkeen. Muutin ensimmäisen kerran ulkomaille vuonna 2005. Vaikka kyseessä oli naapurimaa Ruotsi, oli se silti vieras paikka ja kielikin piti opetella nopeasti ja hyvin, jotta pysyisi opinnoissa mukana. Vuosi oli erittäin haastava ja varmasti viidestä opiskeluvuodestani paras. Asuin kolmisen vuotta Ruotsista palatessani jälleen Helsingissä, kunnes tie vei Indonesiaan. Jälleen uusi maa, uusi kulttuuri, uusia ihmisiä ja muistoja. Kokemus oli avartava ja ehkä erikoisin elämänvaiheeni, jota en myöskään koskaan unohda. Muutin sieltä suoraan takaisin Ruotsiin ja Tukholmassa vietin lähes viisi vuotta. Sopeuduin ruotsalaiseen työelämään ja tapasin työkuvioiden kautta valtavasti ihmisiä ja Ruotsista tuli toinen kotimaani. Vaikean päätöksen jälkeen päätin kuitenkin lähteä ja vuonna 2015 ja kokea vielä yhden uuden maan maapallon toisella puolen. Huhtikuussa 2015 lentokone laskeutui Sydneyhyn ja hengitin yhtäkkiä australialaista elämäntapaa, maisemia ja maailmaa down under. Vietin siellä yhdeksän kuukautta työskennellen ja matkustellen. Tässä siis hyvin lyhyesti kiteytettynä minun elämäni ulkomailla, joka alkoi täytettyäni 19 ja jättäessäni Helsingin tutut kuviot ja päättyi joulukuussa 2016, kun jälleen 30-vuotiaana siirsin kirjani Helsinkiin – kotiin. 

Mitä opin vuosistani ulkomailla? Ulkomailla asuminen ei itsessään ole vaikeaa, vaikka arki vieraassa maassa voi joskus tuntua siltä kaikkine kieliongelmineen, yksinäisyydentunteineen ja sen ainaisen vieraudentunteen takia. Maailmalla asuminen on myös parhaimmillaan fantastista ja onnistumisentunteet voivat tuntua monta kertaa paremmilta, koska selviydyt kaukana kotoa, usein itse ilman kenenkään apua tai tukea. Kontaktit, jotka luot ovat aivan omiasi ja olet itse vastuussa siitä, millaisen kuvan annat itsestäsi ja samalla kotimaastasi ja kulttuuristasi. Jokaisena päivänä opit jotain uutta ja ihmettelet vieraita tapoja. Opit sopeutumaan, opit nauttimaan elämästä toisella tapaa.

Vaikein osa on kotiinpaluu. Eikä edes se palaaminen, ystävien hyvästely, lentokoneessa itkeskely ja rakkaista tavaroista luopuminen. Se on vain väliaikaista ja sen yli pääsee kyllä. (Pitää kyllä myöntää, että vieläkin joskus ikävöin märkäpukuani ja surffilautaani, niitä ihania korkokenkiä, jotka painoivat matkalaukussa liikaa ja sitä taulua jonka ostin Sydneyn kirpparilta.) Pahinta on se tunne, kun olet jo sopeutunut takaisin kotimaahasi, mutta koet, että kaikki se mitä tapahtui sinulle on kuin poispyyhittyä. Kasvoit itse enemmän kuin koskaan, mutta kukaan ei näe sitä. Osaat paljon erilaisia tapoja, sanontoja, paikannimiä, kasveja, karttoja, elintarvikkeita, ravintoloita, byrokratian koukeroita, viisumisääntöjä, bussinumeroita, vaatekauppoja ja satoja muita pieniä juttuja, joilla sinulla ei ole mitään käyttöä kotimaassasi. 

Päässäsi on tuhat muistoa, mutta olet aivan yksin niiden kanssa. Joskus ajattelen, että jos jollekin matkani aikana tapaamalleni läheiselle ihmiselle tapahtuisi jotain, ei minulla olisi täällä ketään, jolle puhua siitä. Koska kukaan muu kuin minä ei heitä tunne. Kuin he olisivat joitakin uniolioita, jotka tapasin joskus ja joista ei ole jäljellä kuin muisto. Samaan tapaan voin joskus havahtua siihen, että luulen käveleväni sitä tuttua katua meren rannalla ylös ja tunnen miltä ympärilläni tuoksuu ja kuulostaa ja miltä kuuma tuuli tuntuu jaloissa. Tai joskus luulen istuvani siellä toimistossa, jossa istuin niin monena päivänä ja mietin ihmisiä, joiden kanssa juttelin siellä päivittäin aussilaista small talkia. Tai miten vieläkin muistan ulkoa porttikoodini asuntooni Ruotsissa ja miltä näytti, kun kevätaurinko valaisi koko huoneen. 

Vaikka kirjoitukseni on haikea, ei sitä saa ymmärtää väärin. Viihdyn kotona hyvin, itse asiassa paremmin kuin varmaan koskaan aiemmin. En halua lähteä pois ja tuttuuden tunne on turvallinen. Yhtä lailla näen täälläkin joka päivä jotakin uutta, jota en ole aiemmin huomannut ja mikä on ehkä kaikkien näiden vuosien aikana muuttunut. Ja kerrankin minun ei tarvitse olla kuukauden välein varailemassa lentoja Suomeen tai kokemassa ikävää perhettäni kohtaan. Se on upea tunne ja olen joka päivä kiitollinen, että valitsin näin. Näin paljon maailmaa ja ehdin sitä vielä nähdä lisää. Nyt haluan olla kotona ja tuntea kerrankin kuuluvani johonkin.