Saako talvea vihata?
On torstai 23. helmikuuta. Elämme keskellä kauneinta talvea. Pian koittaa laskiainen ja pulkkamäet kutsuvat riemukasta haalarikansaa (viittaan lähinnä pikkulapsiin, mutta miksei ne liukkaat rinteet houkuttelisi vaikka teekkareitakin). Mielikuvissa aurinko paistaa ja kupissa höyryää lämmin kaakao.
Onko tuo talvi koskaan sellaista? Joo, ehkä 1-2 päivää vuodesta. Muuten skenaario on suunnilleen tämä:
Kello on viisi iltapäivällä. Ulkona on kuin mustavalkoisessa elokuvassa. On vaikeaa sanoa, onko maailmassa enää värejä ollenkaan vai olenko itse vain tilapäisesti värisokeutunut. Lähden töistä tarpomaan kohti sporapysäkkiä. Kengissä pyörii muutama ikävä hiekotuskivi, ne jotenkin ihmeen kaupalla onnistuvat aina hyppäämään mukaan matkaan ja ärsyttävät jalkapohjien alla. On liian kylmä lähteä siinä vaiheessa ottamaan kenkää pois jalasta ja korjaamaan asiaa, päätän selviytyä tästäkin kuin sankari. Ei sillä, että olisin edes tehtävässä onnistunut. Hanskat jäivät tietysti töihin ja sormet ovat kalapuikkomaisen kalvakat, ja niissä on samanlainen elastisuuskin.
Pääsen kivineni ja kalapuikkoineni sporapysäkille ja aikataulunäyttö on rikki. Mietin mielessäni aina kertomuksia pikkupaikkakunnista, joissa bussi kulkee kerran tunnissa ja sen mukaan on elettävä. Ei, minä en ole mikään liian fiini stadilainen, ettenkö kestäisi mustavalkoisessa räntätuiskussa jokusen minuutin. Minuuuuuuutin…. Kylläpä se sporan kolina olisi nyt musiikkia korvilleni. Helsinki on kyllä varmaan yksi maailman tuulisimmista paikoista, varsinkin jos osuu sinne aivan rannan tuntumaan. Pääkaupunkiseudun kaupunkisuunnittelussa en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pysäkkien suojalasien ja maan väliin jätetään paksumman cityrotan mentävä aukko, josta tuulee aina aivan jumalattoman paljon. Nilkkojen paleltumiskuolema on aika lähellä talvikuukausina, ja sääliksi kyllä käy paljasnilkkaiset teinit.
Kun se spora sieltä sitten vihdoin kolistelee, olo on euforinen. Kuin paratiisin ovet aukeaisivat ja naamalle löyhähtää lämpimänkostea ihmistungos, jota rytmittää kaljakärryjen rytmikäs kilkatus. Sitten siellä istutaan toppatakit päällä hikoilemassa ja katsotaan säälien höyrystyneestä ikkunasta kanssaihmisiä, jotka vielä tarpovat tuiskussa. Koita kestää veliseni, kyllä se kivi sieltä kengästä kohta irtoaa ja kevät koittaa jopa meidän mantereelle. Ja pitäkää mielessänne, että vielä koittaa se ihana päivä, kun kuivat kadut onkin siivottu kivistä ja askel on niin kovin keveä.
Saako talvea vihata? Vai rakastetteko te sitä?
PS. Kuvituksena käytin omia otoksiani tammikuulta, kun Helsinki oli fantastisen kaunis jääpeitteessään. Kuvat riitelevät tekstin kanssa, mutta se ehkä kuvastaakin talvea. Välillä satumaisen kaunis, välillä inhorealistisen ankea. Todellinen vastakohtien vuodenaika.
