Oon aina ollut hyvä olemaan melodramaattinen,pateettinen ja kyllästyvä . Itku ja nauru – isot tunteet täysillä,loppumaton filosofointi ja spekulointi- se oon minä. Sairastuminen on laittanut mut tässäkin polvilleen- mitä mä ajattelen olevani, mitä mä ajattelen mussa olevan rakastettavinta?

Mun nauru. Kun nauran niin työpaikan käytävät raikaa- mulla on iso nauru. Ja kipeä huumorintaju,niin mustista mustin etten itsekään oo aina varma kehtaanko nauraa omille jutuilleni . Mutta se huumorintaju on naurattanut mut tähän päivään. Kuljettanut menetyksistä,läheisten kuolemista, synkistä ajatuksista valon lähteille. Muistuttanut, että mikään ei saa olla niin pyhää ettei sille voi nauraa, mikään kipu ei ole niin kovaa ettei sen alla voisi kuplia riemua- edes hiukan. ”Sarkasmi on defenssin lajeista hienostunein” sanoi neuropsykologi osastolla. Aamen.

Mä oon näiden kohta 3 viikon aikana nauranut niin paljon- enemmän kuin olisin ikinä voinut uskoa. Heittänyt läppää siitä mihin ammattiin kouluttaudun ilman näköä,höröttänyt sille miten hyvin käytin sen 20 täysi-ikäisyyden vuotta viineillen,kaljoillen,risteillen. Nauranut sille ettei haittaa jos sen opi enää mitään uutta- osaan jo niin paljon ja sen hiton villasukat kantapäänkin opettelin tekemään viime syksynä.

Mä nauran,koska tää ei muutu itkemällä. Ja nauran ,koska pelkään että jos ilman huumoria miettisin mun mennyttä ja tulevaa niin hajoisin. Aivot menee tilttiin jos mietin etten enää ikinä aja autoa, näe kunnolla,tajua mitä kaupan kassa puhuu mulle,humallu Itämerellä ,tanssi aamuun saakka lämpimässä kesäyössä,osaa auttaa lapsia läksyissä ..Lista on loputon.

Mussa on parasta ilo ja nauru,ne jatkukoon vaikka kaikki muu menisi. Se mussa on rakastettavinta-siksi ihmiset on mun lähellä.

Sarkasmi on  defenssin lajeista hienostunein.

Ei mikään. Kaikki.

Reilu viikko takana kotona oloa ja tuntuu todella sille että samaan aikaan kaikki eikä mikään ole ennallaan. Musta ei päällepäin näy, ei kuulu eikä huomaa kuulemma lähes mitään. Pojat tappelee ja kärttää mukaan pihalle potkimaan futista,hyppimään trampalle, pelaamaan Kimbleä.

Mutta.

Multa puuttuu 50% näöstä,molemmista silmistä. Siitä tulee blogin nimikin- mulla on homonyymi hemianopia eli molemminpuolinen puolikenttäsokeus. Vasemmalla puolella eli käytännössä näkäkentästäni puuttuu vasen puoli täysin. Sitä on tosi hämärää selittää, sillä sen minkä nään,nään kyllä kokonaisena mutta näkökentästä puuttuu iso osa. Tuo puutosalue ei ole pimeä vaan siinä menee koko ajan värejä,valoja,hahmoja, heijastumia. Rasittavaa.

Lisäksi neuropsykologin ja toimintaterapeutin testeissä tuli esiin lievä vasemmanpuoleinen neglect eli huomiottajättäminen. Ja pientä muuta liittyen kognitiivisiin,motorisiin ja toiminnanohjauksen liittyviin asioihin. Ja väsymysturtumus johon liittyy apatia ja vaikeus aloittaa asioita.

Puhun,liikun,luen,kuulen,kirjoitan. Ulospäin ei huomaa kotioloissa  juuri mitään mutta sisällepäin kaikki tämä tuntuu. Oon aina ollut nopea kaikessa- ajattelussa,tekemisessä,puhumisessa- kaikessa. Ja nyt elän kuin hidastetussa filmissä- kaikki kestää,mikään ei ole nopeaa. Näkökenttäpuutoksen takia törmäilen,tiputan tavaroita,kömpelöin. Ja ahdistun. Ahdistun ja tuskastun kun lasten 30 palan palapeli on liian vaikea,teen ruokaa pojille enkä muista laittaa levyä päälle, unohdan kesken tekemisen mitä olen tekemässä. Ahdistun,kun en jaksa olla kiinnostunut,läsnäoleva ja huolehtiva.

Ja kukaan ei nää. Enkä mä halua myöntää. Että se elämä joka oli 3 viikkoa sitten normaalia ,tuntuu nyt luksukselta.Että kukaan ei osaa sanoa mulle, tuleeko musta vielä jonain päivänä mä: nopea,näkevä, toimelias. Saanko mä jonain päivänä takaisin kaiken sen ,mistä eniten itsessäni pidin. Enkä mä sano sitä ääneen koska mä en halua sääliä. Mun täytyy nyt vaan uskoa ja toivoa että kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Mut hitto että se on vaikeaa.