Elämää osastolla

Vietin osastolla yhteensä 8 päivää- päivät oli täydempiä kuin kuvittelin. Aluksi kiukutti kun tuntui että kukaan ei kerro mitään, mitään ei tapahdu, makaan vaan sängyssä tyhjän panttina sydänlätkät rinnassa. Jälkeen päin miettien tarvitsin varmaan sen parin päivän levon ja sulattelun ennen kuin tutkimukset lähtivät tosissaan käyntiin.

Päädyin osastolle torstaina ja viikonloppu kului viestitellen  soitellen,ja ihmetellen. Miten minusta- ihan tavallista elämää viettävästä 38v perheenäidistä tuli hetkessä neurologian osaston vuodepotilas? Vessan peilistä tuijotti räjähtäneen, väsyneen ja (kiitos sairaalan pyjamien!) potilaan näköinen ilmestys. Huoletti miten kotona pärjätään,mitä lapset ajattelee, mitä mun vanhemmat ajattelee. Kuuntelin musaa ja ajattelin että kohta ne saa mut kuntoon ja päästää kotiin.

Paitsi että. Maanantaina alkoi tutkimukset j testaukset- uudet magneettikuvat, jalkojen uä- tutkimukset,fysioterapeutti,selkäydinnäyte,toimintaterapeutti,loputtomat verikokeet ( parhaimpana aamuna 23😳putkea)neuropsykologi- tuntui että aina kun pääsin huoneeseeni niin joku tuli hakemaan seuraavaan paikkaan. Puolessa välissä viikkoa tajusin että,kuten korona,tämäkään ei tulisi olemaan pikamatka vaan maratoni. Ja että kukaan ei osaa kertoa , mitä maaliviivan takana odottaa.

Koronatilanne toi tilanteeseen oman twistin- kukaan ei saanut tulla mua katsomaan enkä mä saanut poistua osastolta. Paitsi että mies sai erikoisluvalla tuoda hissiaulaan mulle omia tavaroita – se puolituntinen oli tosi tärkeä. Sain valtavasti viestejä ja puheluita jotka monin tavoin piristi- mutta en mitenkään arvannut mille tuntuisi olla ilman kosketusta noin monta päivää.

Tutkimuksissa selvisi että infarktini oli monen tekijän summa- e- pillerit, satunnainen kessuttelu,korkea (6.1) kolesteroli,sydämestä löytynyt reikä ja mahdollisesti uudelleen aktivoitunut ,lapsuudessa sairastettu Kawasaki- tauti saivat aikaan combon ,jolla sai voittoarvan aivoinfarktilotossa.