Vietin osastolla yhteensä 8 päivää- päivät oli täydempiä kuin kuvittelin. Aluksi kiukutti kun tuntui että kukaan ei kerro mitään, mitään ei tapahdu, makaan vaan sängyssä tyhjän panttina sydänlätkät rinnassa. Jälkeen päin miettien tarvitsin varmaan sen parin päivän levon ja sulattelun ennen kuin tutkimukset lähtivät tosissaan käyntiin.

Päädyin osastolle torstaina ja viikonloppu kului viestitellen  soitellen,ja ihmetellen. Miten minusta- ihan tavallista elämää viettävästä 38v perheenäidistä tuli hetkessä neurologian osaston vuodepotilas? Vessan peilistä tuijotti räjähtäneen, väsyneen ja (kiitos sairaalan pyjamien!) potilaan näköinen ilmestys. Huoletti miten kotona pärjätään,mitä lapset ajattelee, mitä mun vanhemmat ajattelee. Kuuntelin musaa ja ajattelin että kohta ne saa mut kuntoon ja päästää kotiin.

Paitsi että. Maanantaina alkoi tutkimukset j testaukset- uudet magneettikuvat, jalkojen uä- tutkimukset,fysioterapeutti,selkäydinnäyte,toimintaterapeutti,loputtomat verikokeet ( parhaimpana aamuna 23😳putkea)neuropsykologi- tuntui että aina kun pääsin huoneeseeni niin joku tuli hakemaan seuraavaan paikkaan. Puolessa välissä viikkoa tajusin että,kuten korona,tämäkään ei tulisi olemaan pikamatka vaan maratoni. Ja että kukaan ei osaa kertoa , mitä maaliviivan takana odottaa.

Koronatilanne toi tilanteeseen oman twistin- kukaan ei saanut tulla mua katsomaan enkä mä saanut poistua osastolta. Paitsi että mies sai erikoisluvalla tuoda hissiaulaan mulle omia tavaroita – se puolituntinen oli tosi tärkeä. Sain valtavasti viestejä ja puheluita jotka monin tavoin piristi- mutta en mitenkään arvannut mille tuntuisi olla ilman kosketusta noin monta päivää.

Tutkimuksissa selvisi että infarktini oli monen tekijän summa- e- pillerit, satunnainen kessuttelu,korkea (6.1) kolesteroli,sydämestä löytynyt reikä ja mahdollisesti uudelleen aktivoitunut ,lapsuudessa sairastettu Kawasaki- tauti saivat aikaan combon ,jolla sai voittoarvan aivoinfarktilotossa.

Kello on 42. Järki sanoo että ei se voi olla- mut niin kertoo silmät. Tajuan aika nopeasti että mulla on näköhäiriö- en nää sitä ekaa numeroa joka on 6.Päätä särkee  mutta päätän nousta- näitä migreenejä on nähty satoja aiemminkin. Kahvit tippuu,lapset herää, kotikoulu alkaa- mutta särky ei lopu eikä toisen silmän näkö palaa.

Terkkarista   käskevät tulla näytille. En meinaa päästä rakennukseen sisälle kun en näe ovenkahvaa- se jää näkökentässä vasemmalle jonne en näe. Lääkäri tutkii, sanoo että se on jännityspäänsärkyä mutta lähettää pään kuvaan omaan sairaalaan. Kuvat on ihan kunnossa- mutta mä en. Lääkäri jankkaa että väitänkö edelleen   etten näe- väitän. Saan kielen rullalle, sormen nenään, vaikka mitä. Mutta päähän sattuu enkä näe.

Illalla käskevät lähteä kotiin ja mennä aamulla Meilahteen silmäpolille. Pimeällä parkkipaikalla mietin miten voin olla näin sekaisin,en ymmärrä yhtään mihin suuntaan lähteä kävelemään. Kai se näkö sitten vaikuttaa kaikkeen ,pohdin ja tekstaan kavereille että ei hätää,vika on silmissä ei päässä.

Mies lähtee aamulla kuskiksi Meikkuun, sanoo menevänsä syömään aamupalan Seurasaareen ja tulee sitten hakemaan mut. Menmään syömään kun kerrankin ollaan ilman lapsia kaksin – miten metsään voikaan mennä suunnittelu..

”Mitä helvettiä ne on siellä Porvoossa on ajatelleet? Ei tää vika oo silmässä vaan molemmissa silmissä- tää on homonyymi hemionapia. Sulla on vikaa päässä eikä silmissä” Reipas silmälääkäri toteaa minuuteissa että oon väärässä mestassa ja kohta mä tallustelen  jonkun perässä kohti neurologian päivystystä. Istun useamman tunnin kun ensin mukava hoitaja haastattelee mut ja sen jälkeen lääkäri näyttää mulle kuvia- joista nään ihmeekseni vain puolet sivulla tapahtuvista asioista. Magneettiputkessa  JVG laulaa ikuisesta vapusta ja mä mietin että mitä tässä nyt tapahtuu..