”Sulla on valitettavasti ollut aivoinfarkti”

Niin sanoo neurologi sairaalasängyn vierellä. Mä vastaan ”Kiitos,kiitos ihan hirveesti” Miksi? Koska nyt mä tiedän, että tälle näkemättömyydelle on joku syy, mä en oo kuvitellut tätä, mä en luulosairas vaan oikeesti sairas. Verho sulkeutuu, kohta sieltä sukeltaa uusi lääkäri joka kertoo että näköpuutos on varmaankin pysyvä, en enää koskaan aja autoa, en enää koskaan varmaan tule tekemään töitä. Mut viedään pian päivystyksestä osastolle ja siellä tulen olemaan. Nyökkään, yritän ymmärtää, ehkä hymyilen että tietävät että olen kohtelias ja kiitollinen. Kipeässä takaraivossa takoo yksi ajatus: mitä helvettiä? Mä tulin tänne silmälääkäriin aamulla ja nyt mä jäänkin tänne.

Joku tulee ja alkaa pakkaamaan mun vaatteita muovikassiin, hävettää kun paita on varmasti hikinen, rintsikatkin se viikkaa, luetteloi joka vaatekappaleen. Pitää allekirjoittaa paperi – en nää mihin kohtaan, kyynelet sumentaa näkökentän. Kun mua kuljetetaan sängyllä osastoa, viereisen paikan mummo hymyilee mulle ystävällisesti. Mä oon niin pihalla.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *