Ensimmäinen seulontaultra ohi

Sinne se ilmestyi, ruudulle, ihan tunnistettavana. Ihan ihmishahmoisena. Silti piti pidättää hengitystä ja miettiä, onko se tosiaan siinä, vai kuvittelenko vaan jonkun ihan muun asian olevan minun lapsenalkuni. Piti pidättää niin kauan, että hoitaja sanoi ensimmäiset sanat: yksi siellä on. Että siellä on yksi! On! Uskomatonta. En pystynyt katsomaan mieheeni päin, etten alkaisi vollottamaan. Hillitysti tuojotin sanattomana sitä Yhtä.

Meidän pikkuinen oli tutkimusten mukaan täysin keskimääräinen ja suhteellisen riskitön tapaus. Kaikki oli  hyvin. (Hämmentävää jollekin, joka on ensin kolme vuotta yrittänyt ihmettä.) Pienenpieni sydän jumputti tuhatta ja sataa, niin elinvoimaisena. Siltä se kuulosti.

Nyt se kauan odotettu todiste raskaudesta on siis saatu. Sitä voi tuijotella epäuskon hiipiessä (suhteellisen usein) ultrakuvatulosteesta. Meidän pieni.