Synnytyskertomus
Koska vauveliini on nyt kaksi ja puoli kuinen, katson hyväksi ajankohdaksi kertoa siitä, miten meillä synnytys sujui. Niin, nyt kun on jo vain kultaisia muistoja asiasta. Tästä ei tule mitään kauhukertomusta.
Kuten muinoin kirjoitetussa edellisessä postauksessani kirjoitin, kesti minulla avautumisen alkuvaihe ihan luvattoman kauan. Sillehän on ihan oma terminsäkin, nimittäin pitkittynyt latenssivaihe. Minulla se kesti kolme päivää.
Oltiin jo ylitetty laskettu aika reilulla viikolla. Ensimmäisenä yönä heräsin supistuksiin, jotka tulivat heti säännöllisesti suunnilleen kymmenen minuutin välein. En saanut nukuttua, joten haahuilin itsekseni innosta piukeana luullen pääseväni viimein synnyttämään. Ongelma oli se, että supistukset eivät muuttuneet tiheämmiksi eivätkä kivuliasta kivuliaammaksi (vaikka mielestäni ne olivat kyllä tiukkoja ihan alusta alkaen). Niinpä haahuilin vielä päivänkin kuvitellen viimeistään seuraavana yönä pääseväni synnyttämään.
En päässyt, en nukkunut. On melko mahdotonta nukkua, kun supistelee kymmenen minuutin välein. Joskus viiden. Joskus kolmen. Ja sitten taas kymmenen. Ja sillä tahdilla meni seuraava päiväkin, kunnes supistukset iltaa kohti laajenivat. Ne olivat sellaisia supistuksia, jotka laittoivat oksentamaan ja soittamaan synnytyspäivystykseen, että nyt me kyllä tullaan. Ja niin me mentiin. Ja sitten kävi niin kuin monille käy: supistukset lakkasivat kuin seinään sillä sekunnilla, kun pääsin käyrille. Kahden päivän supistelujen jälkeen olin ”sormelle auki”, ja minut käskytettiin kahden tunnin kävelylle, jos se siitä vaikka käynnistyisi. Tunnollisesti kävelin. Edelleen: ”Sormelle auki”. Sain palata kotiin nukkumaan, ja kas vain, supistukset palasivat entiseen tilaansa heti, kun pääsin kotiovesta sisään.
Onneksi kolmantena päivänä oli yliaikakontrolli, jossa kätilö tokaisi minun näyttävän jo niin väsyneeltä, että luulisi minun pääsevän synnyttämään jo samana iltana. Minä, joka olin toivonut mahdollisimman luonnollista synnytystä ja lukenut kaiken maailman kauhujuttuja oksitosiinista, suhtauduin asiaan varovaisen myönteisesti. Lääkäri teki päätöksen: Pääsin osastolle, sain mystisen kipupiikin lihakseeni, mitä en jaksanut kyseenalaistaa, ja sain nukuttua useamman tunnin! Kun supistukset sitten saivat teränsä takaisin, kärrättiin minut illalla synnytyssaliin ja iskettiin oksitosiinitippaan. Tässä vaiheessa olin kaksi senttiä auki.
Jotenkin kuvittelin olevani jo voiton puolella (niin kuin toki olinkin), mutta oli tuskastuttavaa huomata, ettei edistystä juuri tapahtunut useaan tuntiin. Kiitän kyllä nyt kätilöitä siitä, miten varovasti he annostelivat oksitosiinia ja antoivat kehoni tehdä töitä omaan tahtiinsa. Silloin tuntui lannistavalta, miten supistus supistuksen jälkeen täytyi kestää, vaikka mitään ei tuntunut tapahtuvan! Sitten, muutaman tunnin jälkeen; VHUUM! Lapsivedet hulahtivat, supistukset voimistuivat, toivo kohosi hymyksi kasvoille ja sain ilokaasun höngittäväkseni. Muuta kivunlievitystähän en varsinaisesti saanut, vaikka tuossa lannistuneessa olotilassani olisin jo jotain suostunut ottamaankin. Niinhän sitä sanotaan, että epätoivosta on vain hetki helpotukseen. (Ilokaasu oli minusta siitä näppärä, että keskittyessäni hönkimään sitä naamaani, oli huomioni jossain muualla kuin kivussa. Eihän se sitä kipua pois vienyt, mutta auttoi kestämään sitä hönkäyksen kerrallaan.)
Nyt avautuminen eteni vauhdilla (en tiedä oliko sillä mitään tekemistä asian kanssa, että nousin sängyltä kärvistemään jumppapallon päälle) ja hämmästyttävän pian tunsin tarvetta ponnistaa. Vaikeinta oli olla ponnistamatta, kun ei vielä saanut lupaa. Ponnistaminen itsessään oli helppoa, luonnollista, paljon paremmin kestettävää kuin supistukset. Hetkessä oli vauva ulkona, tuo ihana pieni nyttynen. Helpotus ensi rääkäisystä. Vietimme vielä joitakin tunteja synnytyssalissa, kunnes pääsimme lähtemään potilashotelliin (Tays). Mikä ihana paikka uudelle perheelle, suosittelen!
Jälkikäteen olen miettinyt, mahtoiko tämä nyt suinkaan olla rankinta, mitä olen koskaan tehnyt. Olen aikalailla sitä mieltä, että Karhunkierroksen patikoiminen Kuusamossa oli hivenen rankempaa ja että olin monin kerroin enemmän rikki sen reissun jälkeen kuin synnytyksen. Luulen päässeeni synnytyksestä alkukärvistelyistä huolimatta aika helpolla, enkä saanut kummempia vaurioita. Kätilön sanoin, olen hyvä synnyttämään. Ja koska palkintona koitoksesta on tuollainen rakas nuppunen, lähtisin koska vain uudelleen.
P.S. Vuosi sitten tähän aikaan alkoi kierto, josta raskauduin. Silloin en osannut aavistaakaan tätä onnea. <3