Asunto kahdelle

Olen lapsettomuusmurheissani päässyt siihen pisteeseen, etten enää suunnittele elämääni sen varaan, että saisin joskus lapsen. En asunnon hankkimista harkitessani ajattele, montako huonetta niin ja niin monelle viiden vuoden sisällä kenties syntyvälle lapselle tarvittaisiin. En ajattele päiväkotien ja koulujen läheisyyttä, en vaipanvaihtomahdollisuutta kylpyhuoneessa. Haluaisin, mutta jokin kunnia toivottomuudellekin.

Olemme jo jonkin aikaa katselleet kiinnostuneina erästä asuntoa. Se on pieni kolmio, juuri sopiva ratkaisu meille kahdelle. Ei niin sopiva kuvitelluille lapsillemme. Siinä määrin katselleet, että asuntolainaneuvotteluista selvittyämme mitä todennäköisimmin teemme tarjouksen. Olemme myös lyöneet lukkoon hääpäivämme vuoden päähän, varanneet kirkon ja juhlapaikan. Naimisiinkin olisimme mieluusti menneet ensimmäisen kuviteltumme kastejuhlan yhteydessä, mutta täten on edes jotain odotettavaa ja iloittavaa.

Pelottavaa se, miten elämä ei mene niin kuin sen suunnittelee. Tuntuu niin tyhmältä elää utopiaa varten, kun kuukausi kuukaudelta on todennut sen olevan juuri sitä itseään – utopiaa. Silti kohottelee päätään toivo. Olisipa siis loistava hetki tietää, jos joku kuvitelluistamme olisikin yllättäen aineellistumassa elämäämme. Vielä ehtisi huomioida hänetkin.