Ei oo plasebo tepsiny!

Mä luin eilen (22.2.) Aamulehdestä lääkäri Simo Räisäsen haastattelun. Häneltä kysyttiin: ”Toivoa antava ja ymmärtävä lääkäri saa parempia tuloksia, kuin konemainen faktoja lateleva lääkäri. Onko tämä tieteellisesti merkittävä asia?” Hän vastasi: ”Onhan se. Siinä kiteytyy juuri tuo plasebo. Lääkärin täytyy osata sitä hyödyntää.” Ja sillä silmänräpäyksellä mulle selveni se, miksi kaikki lääkärit on niin yltiöpositiivisina sirkuttaneet, miten ihanan mahdollista minun onkaan raskautua! Nehän on handlannu ton hyödyntämishomman ihan prikulleen. Vaan ei oo plasebo meikätyttöön tehonnu, vaikka oonki joka toinen kuukausi onnesta soikeena siitä kuuluisasta mahdollisuudesta. Että kiitos nyt jotain oikeeta hoitoo.

Ja niin meille kolahtikin kutsu lapsettomuuspolin ensikäynnille. Mä niin ootan, että joku ottas vastuun tästä meidän pikku projektista. Tekis meille sen vauvan ihan tieteellä, kun ei se uskolla, toivolla ja rakkaudellakaan synny. Vaikka ei me olla toivonkaan suhteen luovutettu. Aina välillä karkaa huulilta  ”sitten ku meillä on lapsia”, ”meidän lapset sitten” ja mitä näitä nyt on. Me toivotaan niin paljon, että uskotaan meidän lapsiin vähä liiankin hyvin. Hirveen helppo siitä kuvitelmasta on pitää kiinni.

Ensikäyntiin on nyt about kuukausi. Paljo pidempi ku kuukaudet yleensä.

P.S. En mäkään koe, että mulla ois vauvakuume. Ei mikään kuume näin kauaa kestä. Ei tää polta eikä korvenna. Ei mulla oo mikään. Lapsettomuus on tyhjyyttä, tunnetta siitä että jotain puuttuu. Sille ei oo täällä Lilyssa kategoriaa.