Gotta get a back up plan
Kaksi vuotta sitten ajatus pälkähti ensimmäisen kerran päähäni: Mitä jos me ei saada lapsia? Kun kerroin tekijätoverilleni huolesta, hän nauroi. Nauroi vielä kauan sen jälkeenkin. Enää ei naura. Itse olen elänyt lapsettomuuden tuskani kanssa ensimmäisestä yrityskuukaudesta tähän hetkeen, vuodattanut samaan suhteeseen kyyneleitä kuin alapääni kuukautisverta, mutta tekijätoverini alkaa vasta hahmottaa, että tuolla tuskalla on todellisuusperänsä. Kun minun toivoni riutuu henkihieverissään, hänen toivonsa on vasta ensimmäisen haavansa saanut.
En ole pystynyt kertomaan lapsettomuudestani kenellekään. Olen kai niin kontrollifriikki, että en tahdo hajota pirstaleiksi kenenkään edessä. En ystävieni, en äitini, kenenkään. Siksi tämä. Ettei tarvitsisi yksin huutaa.
Sanon sen nyt suoraan: Mikään ei ole elämässäni ollut näin vaikea asia kuin lapsettomuus on. Mikään ei ole samanlainen upottava ja raskas, loputon suo rämpiä.
Kahden vuoden aikana olen ehtinyt syyttää lapsettomuudestamme saatanaa, Jumalaa, kohtaloa ja itseäni. Itseäni olen syyttänyt siitä, että A) en ehkä liiku tarpeeksi (kyllä liikun) B) en ehkä syö tarpeeksi monipuolisesti (kyllä syön) C) stressaan (no niin, kas!) ja D) ehkä en vain ole tarpeeksi hyvä äidiksi tai ihmisenä. Lääkäreiden mielestä syy on tietenkin jossain aivan muussa, mutta eivätpä he minua ole vielä osanneet korjata. Ironista tässä on se, että vielä muutama vuosi sitten kuulutin haluavani saada lapsia nuorena. Ei ole ollut haluamisesta, yrittämistä, eikä tekemisestä kiinni. Ei vaan olla saatu.
Joinakin hetkinä kiitän ääneen, ettei meillä ahkerasta yrittämisestä huolimatta ole lapsia. En ole vielä aivan vakuuttunut siitä, onko ylipäätään oikein tehdä lapsia maailmaan, jossa häikäilemättä tuhotaan luontoa ja soditaan kohta siitäkin, kuka saa sen maailman viimeisen tilkan puhdasta vettä. Melkein yhtä hyvä kiitoksen syy on se, että häiriöttä nukkuminen on nannaa.
Kahden vuoden aikana olen myös paljon miettinyt sitä, mistä lapsettomat saavat voimansa taistella lapsettomuutta vastaan. Kuukausi kuukauden, vuosi vuoden, yritys yrityksen perään? Miten elää toivo niin vahvana, vaikka kaikki sotii sitä vastaan? En kestä ajatusta siitä, että eläisin elämäni lapsettomana. Minulle lapset ovat jollain tapaa elämäntarkoitus. Ei siksi, että lisääntyminen ja maan täyttäminen olisi ihmiskunnan tärkein missio, vaan koska minulle onni asuu noissa syntymättömissä ihmeissä. Tiedän kuitenkin, ettei lapsen saamiselle ole mitään takuita, ja että minun täytyy löytää elämäniloni jostakin muusta. En tiedä mistä, mutta jostakin aion sen löytää.
P.S. En minä sillä, että elämääni vihaisin, on minullakin riemuni: ystäväni, perheeni, koirani, rakkaani. On musiikki ja metsä. Silti, jotain odotan elämältä enemmän. Mikään ei ole niin pimeä paikka kuin se, missä koskaan ei tule olemaan enemmän.