Kuinka sen kertoisi

Ensimmäinen kolmannes päsähti tulla täyteen. Kävi mielessä, että ehkä voisi jo kertoa jollekulle. Ehkä olisi kiva kertoa, ennen kuin raskaus itsevarmasti rehentelee pullistuneena vatsana, eikä jää mitään kerrottavaa. Sen verran ajattelin luottaa, ajattelin uskoa tässä vaiheessa.

Uhriksi valikoitui ensimmäiset vastaan tulevat lähimmäisen ihmiset, ystäväni. Sillä linjalla jatkan loppuun saakka; ketä nyt milloinkin nään, sitten vasta kerron. Vaan oli se vaikeaa. Itku puristi kurkkua ja tunki silmästä valloilleen. Toinen ei ollut uskoa, toinen sanoi tietäneensä. Heidän nähdensä olen vältellyt juustoja, viiniä, inkivääriä, lakua ja yrttiteetä sentään. Arvelinkin, että voisivat arvata. Ja mikä vastaanotto, mikä onni. Mikä tuki ja lämpö, kun avauduin myös vaikeuksistamme ylipäänsä saada lapsia.

Sen kokemuksen voimaannuttavana itken onnenkyyneliä aina, kun ajatus siihen iltaan sattuu, ja ymmärrän taas vähän paremmin, mitä me ollaan saavutetta. Mikä onni meillä just nyt on. Että se onni on just nyt totta.