Seksin harrastaminen on ollut meille niiin pitkään ”lapsentekoa”, että yllätin itseni eräällä tällaisella lapsentekokerralla ajattelemasta, miten turhaa moinen touhu on. Siis miten turhaa on väsyneenä ja väkisin yrittää yrittää yrittää! Että voisiko joskus jättää välistäkin. Olen ajatellut samankaltaista aiemminkin, mutta ennen olen tuudittautunut mahdollisuuteen: ”Mitä jos juuri tämä on se kierto, kun tähdet on kohdallaan? Ei me voida missata tätä tsäänssiä!” Nyt alan olla niin kypsä yrittämään ilman merkkiäkään onnistumisesta, että tekee mieli heittää hanskat tiskiin, ristiä jalat ja jäädä peukaloita pyöritellen odottamaan, mitä annettavaa lääketieteellä on lapsettomuuteemme. Mä en enää vaan jaksa paukutella toivon tahtiin, sellasen tyhjäntoimittajan.

Joskus mulla on olo, että tää lapsettomuus on ihan ok ja tää elämä tällaisenaan on ihan ok. Joskus ei oo yhtään sellanen olo. Joskus on sellanen olo, että tekis mieli parkua silmät päästä ja huutaa ja hukkua. Joskus on niin yksinäinen olo ja toisinaan kohtalotovereita asuu seinän takana, työyhteisössä ja kaveripiirissä, vaikka eihän näistä asioista kukaan mitään pukahda. Joskus tuntuu vaan tyhjältä, eikä tiedä mitä nyt tai tai milloinkaan ja minkä takia.

Eräs ystäväni (lapsettomuuteeni mitenkään liittymättä) sanoo usein, että unelmat toteutuu. Mikä mun unelmassa on vikana?