Meillä on enää vajaa viikko laskettuun aikaan, ja minä olen edelleen vahvasti raskaana. Kaikki asunnossamme alkaa näyttää siltä, että luonamme asuisi pieni ihminen. On hoitotasoa, sitteriä, kylpyvannaa, kestovaippavuoria, valmiiksi pedattua pinnasänkyä sun muuta, mutta se vauva-arjen oleellisin keskipiste puuttuu — nimittäin itse vauva. Olen pakannut sairaalalaukkuni puolivalmiiksi kauan sitten, vaikka olen arvellutkin vauvan viihtyvän vatsassani varmasti ainakin laskettuun aikaan asti. Alan olla kärsimätön, sillä nyt ollaan jo niiiin lähellä ja siinä vaiheessa, että vauvamme olisi voinut syntyä jo.

Samalla olen alkanut matkustella mielessäni yhä kauemmaksi tulevaisuuteen. Pohtinut, millainen äiti haluan olla ja miten haluan lapseni kasvattaa. Miettinyt, olivatko omat vanhempani olemaan yhtä huolissaan samanlaisista asioista lapsia hankkiessaan kuin itse olen nyt. Olen ollut huolissani siitä, millaiseen maailmaan lapseni syntyy, ja onko sitä maailmaa enää edes jäljellä, kun lapseni pääsee aikuisikään asti. Syttyykö sota, riittääkö ruoka, onko  tarpeeksi vettä. Ihan näitä perinteisiä, pieniä huolia.

Pelkään tehdä lapsen maailmaan, jonka tulevaisuus näyttää tällä hetkellä kaikkea muuta kuin hyvältä. (Sanon tehdä, koska huolimatta vaikeuksistani saada lapsi on kuitenkin ihan tietoinen päätös yrittää, mikä näiden ajatusten valossa on myös melkoisen moraaliton päätös.) Yhdysvaltain presidentiksi valittiin juuri ilmastoskeptikko, joka on luvannut vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta, sopimuksesta, joka jo ennestään saattaa olla liian tehoton pysäyttääkseen ilmastonlämpenemisen riittävälle tasolle, vaikka kaikki sitä noudattaisivatkin. Meillä täällä Suomessa taas hallituksen käsitys uusiutuvasta energiasta tuntuu olevan metsien hakkaaminen ja polttaminen (bioenergia). Yksinkertaistetusti ihan vaan siksi, koska metsäähän meillä on ja koko ajan kasvaa lisää. (Pyörittelen silmiäni tässä, koska tavoitteena tulisi olla hiilinielujen vahvistaminen, eikä se puunpoltto päästötöntäkään ole.) Ilmasto lämpenee sellaista vauhtia, että pahimmassa tapauksessa elämä täällä käy varsin hankalaksi jo niin pian, että joudumme sen itsekin näkemään (saati sitten seuraava sukupolvi), emmekä me näytetä ottavamme asiaa lainkaan tosissamme.

Haluaisin, että lapseni saisi kasvaa maailmassa, joka ihan täydellä sydämellä sitoutuisi pitämään huolta ympäristöstä ja tekisi kaikkensa ilmastonlämpenemisen ehkäisyksi jokaikinen päivä tästä eteenpäin aloittaen ihan heti. Haluaisin, että kaikille maailman lapsille riittäisi puhdasta ruokaa ja puhdasta vettä (ihan täyttä utopiaa, jep), että ilma olisi puhdasta hengittää, että luonto olisi monimuotoinen, metsät luonnontilaisia, suot pysyisivät soina ja vesistöt vapaina ja puhtaina. Haluaisin, että lapseni näkisi ihmisten olevan toisilleen hyviä ja tasa-arvoisia; tekevän yhteistyötä, auttavan toinen toistaan. Tahtoisin niin monen asian olevan toisin kuin nyt. Haluaisin uskoa, että lapsellani olisi maailma, jossa elää onnellisina, terveenä ja turvassa.

En ole voinut olla ajattelematta, joutuuko lapseni kohtaamaan kaikki ne uhkakuvat, jotka tällä hetkellä näyttävät olevan mahdollisia tai todennäköisesti tulevan todeksi. En ole voinut olla pohtimatta, onko täällä edellytyksiä ihmiselämälle enää muutaman vuosikymmenen kuluttua, ja jos onkin, niin kenelle. En ole voinut olla epäilemättä, onko oikein tehdä lapsia tähän maailmaan ja tuntenut syyllisyyttä, että siitä huolimatta olen tänne lapsen saattamassa. Mikään ei pelota minua enempää kuin se, että jätämme lapsillemme maailman, joka ei ole hyvä ja jossa kenenkään tai vain harvan on hyvä elää. Mitään en toivo enempää kuin parempaa tulevaisuutta.