Kaksi viikkoa laskettuun aikaan
Aika menee hujahtaen ja samalla niin madellen etanaakin hitaampaa. On uskomatonta, että yhtäkkiä olemme jo ihan viimeisillä metreillä. Kaiken sen yrityksen, kaiken sen odotuksen, epäuskon ja epäilyksen jälkeen. Huomasin olevani raskaana maaliskuussa juuri ennen pääsiäistä, mistä tuntuu olevan nyt ikuisuus. Muistan yhä sen tunteen: varovaisen onnen, joka kamppaili alati vahvaa epäilystä vastaan. Olin aivan varma, että emme koskaan pääsisi näin pitkälle.
Meidän vauva on nyt oletettavasti yli kolmekiloinen möllykkä ja kaikin puolin valmis syntymään. Olen kertonut hänelle, että saat jo tulla, jos tunnet olevasi valmis. Esittänyt toiveen, että voisit vaikka jo viikon päästä sukeltaa kohti vapautta. Maanitellut, että kahden viikon päästä sitten viimeistään.
Ei sillä, että loppuraskauskaan olisi ollut minulle kovin raskasta. Pääasiassa vain haluaisin jo vapautua raskausajan ruoka-ainerajoitusten kahleista ja alkaa jossain vaiheessa suunnata vauhdikkaammille lenkkipoluille. Ikävöin pehmeitä juustoja, pitkiä päivälenkkejä ja nukkumista vapaavalinnaisessa asennossa. En enää muista, miltä näytin ennen raskauttani. Tämä tällainen pallomaha ei juurikaan minua hetkauta, enkä koe muutenkaan suuria ulkonäköpaineita, mutta haluaisin kyllä päästä entiseen kuntooni synnytyksen jälkeen. En ilmeisesti myöskään ole raskausaikana onnistunut kerryttämään ylimääräisiä raskauskiloja (normaaliksi luettavan raskausajan painonnousun lisäksi), joten ihan hirveästi asia ei huoleta. Jostain syystä kuitenkin ajatus siitä, että kroppani olisi vaihteeksi ihan vain minun käytössäni, saa unelmoimaan kaikenlaisista hassutuksista liittyen urheiluun ja syömiseen. (Ihan itsekkäistä syistä toivon myös, että tyyppi sujahtaisi tulla maailmaan ennen kuin hän itse ehtii viikkotolkulla kasvattaa ympärysmittaansa mahdottomiin lukemiin, eh.)
Tietenkin haluaisin myös jo tavata vatsaani melkein yhdeksän kuukautta asuttaneen veijarin. Pitää huolta, hoitaa, sylitellä ja silitellä. Tutustua uuteen ihmiseen, aloittaa uuden arjen, uudenlaisen elämän. Haluaisin hänet vatsani kätköistä täysivaltaiseksi osaksi pientä perhettämme, antaa hänet isänsä rakkaudentäyteiseen syliin ja koiramme nuuhkia pieniä varpaita. Haluaisin alkaa opettelemaan äitiyttä vastasyntyneemme kanssa, huomata, että pärjäämme ja osaamme kyllä.
Vaan ei vauvelimme anna merkkiäkään siitä, että olisi ihan pian tulossa. Hän lököttelee kohtalaisen tyytyväisen oloisena ihan optimaalisessa tuloasennossa, venyttelee silloin tällöin vatsanahkani rajoja koetellen ja viettää omia jumppa- ja myllerryshetkiä milloin omasta aloitteestaan, milloin kenenkin kosketuksen tai äänen havahduttamana. Minä tunnen hänen jalkansa vasten vatsani sivua, ja epämääräisen möhkäleen keskemmällä, jonka olen tulkinnut tyypin takapuoleksi. Silloin tällöin hän tuntuu nojailevan tiukasti lantioluitani vasten, jolloin olen hellästi ehdotellut siirtymistä kohti keskemmällä olevaa poistuloaukkoa. 🙂 Supistuksen supistusta tai mitään muutakaan synnytykseen viittaavaa en ole vielä tuntenut. Veikkaan, että tässä mennään vähintäänkin laskettuun aikaan ja mahdollisesti heittäen ylikin (mitä en suinkaan toivo), mutta samalla yritän totutella ajatukseen, että mikä tahansa yö tai mikä tahansa päivä voi tuoda mukanaan yllätyksen.
Me ollaan jo ihan valmiita siihen.