Kesä on mennyt vikkelään, niin kuin se olisi paljain jaloin juossut kasteen raikastamalla nurmella. Meistä tuli virallisesti me, me vietettiin häitä ja luvattiin rakastaa ja olla uskollisia kunnes kuolema erottaa. Jatkuvasti karkailevat (onnen)kyyneleeni laitettiin sujuvasti raskaushormonien piikkiin. Häissä viimeisetkin sukulaiset saivat kuulla vauvauutiset (ensin keskenään vetoa lyöneenä, mahtaako morsian olla raskaana vai ei.) Ymmärrän kyllä, miten vahingolta vauvamme vaikuttaa heidän mielestään, jotka eivät lapsettomuudestamme ole kuulleet. Erehtyipä eräskin täti sanomaan, että onhan se hyvä, että saa lapsia helposti, eikä tarvitse yrittää montaa vuotta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tokaisimme vain että niin, vaikka mieli teki korjata, että meidän tapauksessamme meni kyllä juuri toisinpäin.

Vaikka lapsettomuuden kokeminen on tuottanut meille suunnatonta kipua, koetellut parisuhdetta ja käsitystä itsestä, nyt voin sanoa, etten vaihtaisi päivääkään. Niin paljon se myös opetti, vahvisti ja lujitti. Opetti olemaan ottamatta mitään itsestäänselvyytenä, arvostamaan toista ja itseä, vahvisti käsitystä meistä ja siitä, että selviämme mistä vain. Vaikka en unohda kokemaani surua koskaan, olen tavallaan onnellinen, että olen käynyt sen läpi. Samalla pelkään sitä, että joudun vielä kohtaamaan saman surun uudestaan, tai jotain vielä pahempaa; menettämisen surun.

Vatsassani muksii ihme kuin yrittäen potkia huoliani loitommaksi. Jokaisen tömähdyksen otan vastaan onnellisena, merkkinä sisälläni kasvavasta elämästä. Rakenneultra on ohi ja kaikki näyttäisi olevan hyvin juuri nyt. Jos loppukesä menee yhtä nopeasti kuin heinäkuukin, on viimeinen kolmannes jo ihan kohta alkamassa. Ajatella. 🙂 Kaikki tuntuvat olettavan, että tässä vaiheessa olisi jo suuri osa hankinnoista vauvaa ajatellen tehtynä, mutta ei meillä menetyksen pelossa. Nyt alan uskaltaa jo unelmoida, hypistellä ja suunnitella. Ihanaa aikaa.