Toinen neuvolakäynti mennä hurahti. Siellä sain kuulla toisen kerran elämässäni sikiöisemme sydänäänet, joiden etsintään tuntui menevän tuskallisen kauan. Oli jännittävää kuunnella, miten pikkuisen sydänäänet kuuluivat välillä kovempaa, välillä hiljempaa sen kroolaillessa ympäri kohtua. :’)

Ollaan ehditty kertoa jo tuleville isovanhemmille ja suurimmalle osalle kaikkein läheisimmistä raskausuutiset. Oma äitini tirautti itkeä, eivät tienneet mitä sanoa. Äiti sanoi kaivanneensa jo isovanhemmuutta, enkä voi juuri onnellisempi olla nyt, kun näyttää mahdolliselta suoda sellainen ilo omille vanhemmilleni. Minä muistan, miltä tuntuu kärsiä lapsettomuudesta, muistan sen varmasti lopun ikääni. Silti on onni eräänlainen, että saa kokea molemmat: lapsettomuuden ja äitiyden. Miten paljon nämä vuodet ovat opettaneet arvostamaan sitä, mitä minulla on.

Luotto lapsen saamiseen alkaa olla nyt huolettoman suuri. Aika kuluu tuskaisen hitaasti ja toisaalta rientää riemu rinnassa eteenpäin. Täytyy välillä muistuttaa itseään siitä, miten hataraa on elämä. Ettei mikään ole vielä tai koskaan varmaa. On vain tämä hetki.