RV 34 + jotain

Olen ollut tähän mennessä melko vakaasti sitä mieltä, että minulla on suunnilleen maailmankaikkeuden helpoin raskaus. Siis suunnilleen sillä lailla, että lukuun ottamatta palloksi pullahtanutta pötsiä ja siellä mylläävää asukasta tuskin tiedostaisin olevani raskaana. Mikään ei ole vaivannut! (Paitsi lenkillä pienet liitoskivut ja satunnainen lievähkö selkäsärky, mutta ei niitä lasketa.) En ole edes tuntenut tunnistanut niitä kuuluisia harjoitussuppareita, joita joo kyllä varmaan on ollut. Toisaalta en myöskään taannoin tunnistanut huteraa oloa, joka pitäisi kyllä olla, jos verenpaine on ”näin alhainen”, enkä väsymystä, vaikka hemoglobiini mateli aivan liian alhaalla, ennen kuin joku hieroi testituloksia päin naamaani. Ties vaikka olisin todella sairas ja huonovointinen, enkä vain tajua sitä!

Siksi olen puuhastellut, liikkunut ja rehkinyt ihan entiseen tapaan. Tällaisen olotilan mahdollistamana ja innoittamana kävimme myös (vielä kun kahdestaan olemme) pienellä ja ihastuttavalla kotimaan pikamatkalla rentoutumassa. Tämä edellytti noin 900 kilometrin autoilua yhden viikonlopun aikana. Neuvolassa varoiteltiin, että pitkään autossa istuminen saattaa aiheuttaa supistuksia, mutta enhän nyt moiseen uskonut, kun ei kerran tähänkään mennessä ollut supistellut (eikä kyllä tietääkseni vieläkään). Sen sijaan automatkailu reväytti päälle jo muutaman päivän jatkuneen sietämättömän jomotuksen alaselkään. Kun tähän mennessä kevyt lenkkeily on parantanut sellaiset vaivat, on se nyt tehnyt pelkkää hallaa, ja iltaa kohti olo on ollut entistäkin tukalampi.

Kun tähän mennessä olen luottanut neuvolan ”kyllä ne sitten tunnistaa, kun niitä tulee” -tokaisuihin supistuksista, olen nyt viisaasti vihkiytynyt asiaan ihan kokemuspohjaisten verkkokeskustelujen kautta. On herännyt epäillys, että ei välttämättä tunnistakaan. Että ihan hyvin voi olla jo vauvan pää tulossa, ennen kuin edes ymmärtää synnyttävänsä. (Mulle voisi selvästikin ihan hyvin käydä niin.) 😀 Aloin vähän epäillä, että edellä mainitulla jomotuksella voisi mahdollisesti olla jotain tekemistä supistusten kanssa, vaikka yhtä hyvin se saattaa olla vain ihan tavallista selkäkipua, joka johtuu loputtomasta istumisesta tai vaan ylipäätään siitä, että selkä nyt vaan on vähän kovilla, kun vatsapuolella on kymmenisen kiloa ylimääräistä painoa. Tällaisen epäilyksen kannustamana olen nyt kuitenkin ajatellut kuunnella kroppaani hieman tarkemmalla korvalla ja kenties myös ottaa hieman rauhallisemmin. Olen tähän mennessä ajatellut, että ei tämä vauva ole tuolta lasketun ajan puitteissa tulossa ulos, mutta ehkä täytyy myös ottaa huomioon vaihtoehto, että voihan hän tulla jo hyvin piankin. Tyyppihän on reilun kahden viikon päästä(!) jo täysiaikainen. Puolestani saisikin majailla vatsassani vähintään sinne asti ja mielellään kauemminkin (jos nyt ei liiian pitkään).

Ajatukset kääntyvät jo aikalailla tulevaa synnytystä kohti. Rakas puolisoni kysyi minulta synnytysvalmennuksen jälkeen synnytyssuunnitelmastani, johon totesin ajattelevani synnyttää sisulla ja raivolla. Hänen mukaansa olen kuitenkin urheillessanikin varsin periksiantavaa tyyppiä (en suinkaan allekirjoita, kaik’ on suhteellista!), ja ymmärsin hänen hieman epäilevän tuota sisu-osuutta. :DD Nähtäväksihän se jää, mutta ei kai se pelkääminen tai luovuttaminenkaan siinä tilanteessa paljoa auta. Uteliaana odottelen!