Takapakkia

Minulle luvattiin viime keväänä lähete lapsettomuuspolille, jos raskaus ei ala siitä huolimatta, että kilppariarvot ovat kunnossa. Ne saatiinkin kuntoon kevään aikana, mutta seuraavaksi oli ohjeena yrittää vielä kesän yli, jonka jälkeen YTHS:ltä suositeltiin ottamaan yhteyttä yksityiselle puolelle, koska lääkäriä jouduin opiskelun päätyttyä joka tapauksessa vaihtamaan. No, yksityinen ei näin työttömänä paljon houkuta, joten otin yhteyttä julkiselle puolelle siinä toivossa, että viimein saisimme lähetteen polille. Melkein saimmekin, mutta yleislääkäri halusi vielä kertaalleen tarkistaa kilppariarvot, ja ta-daa! Yllättäen ne olivatkin huonontuneet ihan urakalla, syystä että ”joskus kilpirauhanen laiskistuu, kun lääkitys on aloitettu”. Kyllä ottaa päähän: lähetettä jatkohoitoihin ei siis ole tiedossa ennen kuin arvot ovat taas kunnossa ja olemme taas aikamme yrittäneet terveiden ihmisten kirjoilla huhkia. Ihan ymmärrettävää, eihän mistään hoidoista kuitenkaan olisi mitään apua ennen kuin yleisterveys on kunnossa.

Jotenkin en vaan yhtään osannut odottaa moista tuomiota, vaikka sellaisen alenemisen kilppariarvoissa voisi kyllä kuvitella jo jossain tuntuvankin. Onhan tässä tosin hiuksia pudonnut kuin lehtiä puista, mutta enpä silti osannut epäillä! Odotin niin kovasti, että hoidoissa päästäisiin jo eteenpäin, kun lasta ei niin millään ole alkanut kuulua. Tiedän, että tämä tuomiolta tuntuva voi olla ihan hyväkin juttu. Että tämäkin takaisku korjaantuu lääkitystä lisäämällä ja että jos lapsen saaminen on vain tästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta kiinni, niin mahdollisuuksien pitäisi olla hyvät sitten, kun arvot ovat taas kunnossa. Mutta eihän se siltä tunnu. Väsyttää, surettaa tämä odotus. Lapsettomuus, työttömyys, epätietoisuus tulevasta.

Mies kohautti asialle olkiaan ja porskuttaa eteenpäin. Ei ihan ymmärrä, mitä surtavaa tässä nyt on. Sanoo, että ”ei meidän tästä nyt kannata stressiä ottaa, saadaan lapsi jos saadaan, jos ei saada niin ei saada”. Niin yksinkertaista. Menin kysymään, miltä se tuntuisi, jos vika olisi itsessä: eikö ottaisi koville? Kuulemma kyllä. Ei minulla silti ole oikeutta tuntea syyllisyyttä. Kuulemma minä olen hyvä ihan näin huolimatta siitä, saadaanko lapsia tai saanko ikinä edes töitä tai saanko yhtään mitään muutakaan aikaan elämässäni. Ajatella, että riittäisin sittenkin.