Kun Köpis-tyttö maalle muutti
Muistan kun vierailin Köpiksessä ekaa kertaa kunnolla kun olin pari viikkoa vajaa 18 vuotias. Olin keikkamatkalla äitini, siskoni ja hyvän ystäväni kanssa. Join ekat terde-siiderini Nyhavnissa ja kun pyöräiltiin ympäri kaupunkia, muistan ajatelleeni että vitsit tää on vaan niin cooli kaupunki että voisin hyvin asua täällä. Voi jos joku ennustaja olisi silloin sanonut minulle, että odotapa 8 vuotta niin olet raahaamassa muuttokuormaa Nørrebrohon.
Muutin Köpikseen maisteriohjelman perässä reilut 3 vuotta sitten sillä ajatuksella, että voisin hyvin jäädä tänne valmistumisen jälkeen. Vietin kolme edeltävää vuotta Tallinnassa ja olin rakentanut sinne elämän ja arjen, josta tykkäsin niin paljon, mutta jonka tiesin olevan lopulta väliaikaista. Tuossa vaiheessa minulla ei ollut yhtään hinku muuttaa takaisin Suomeen, vaan olin NIIN valmis uuteen seikkailuun. Lähdin itsevarmana kohti tuntematonta ja olin varma, että sujahtaisin Tanskan elämään yhtä sulavasti kuin Tallinnaan aikoinaan. Siispä pakkasin omaisuuteni kolmeen matkalaukkuun ja muutin hyvän ystäväni kanssa kimppakämppään ihan paraatipaikoille Dronning Louises Bron ja järvien viereen.
Tämä seikkailu ei mennytkään aluksi niinkuin Strömsössä, vaan kotiutuminen uuteen paikkaan ja kaiken aloittaminen alusta löi kuin märkä rätti naamalle. Samalla toinen jalkani oli vielä Tallinnassa parisuhteen muodossa ja muutenkin suorastaan vihasin Köpistä ensimmäiset puoli vuotta(siitä huolimatta että heräsin joka aamu coolissa kaupungissa järvimaisemaan naurettavan halvassa kämpässä hyvän ystäväni kanssa….), koska tuntui että se oli täysin varastanut kivan elämäni Tallinnassa. Hain paniikissa jopa toiseen maisteriin Suomeen, jotta minulla olisi plan B mikäli olisin halunnut muuttaa pois. Kuitenkin sitten alun syvässä suossa rämpimisen jälkeen, alkuvuodesta 2018, elämä alkoi asettua pikku hiljaa uomilleen. Päästin Tallinnasta kaikintavoin lopullisesti irti ja enkä ottanut vastaan Suomen maisteripaikkaa vaikka sen sainkin lopulta. Siitä alkoi seuraavat 2 vuotta kestänyt tiivis ja tapahtumarikas rakkaustarinani Köpiksen kanssa.
Näiden kahden vuoden aikana valmistuin maisteriksi, nautin täysin rinnoin kaupunkielämästä hyvin extempore-meiningillä, loin uudet sosiaaliset ympyrät, vietin paljon aikaa crossfit-salilla, sain ekan vakituisen työpaikkani ja asuin neljässä eri kämpässä, hyvin erikoisissa asumisjärjestelyissä. Ensin raahasin kirjaimellisesti patjani yksin Nørrebrosta sillan yli Indre Byn, eli keskustaan ja elelin siellä erään perheen kanssa järkyttävän kalliissa kämpässä jossa tupakoitiin sisällä(ei minun toimestani). Lähes joka ilta kuuntelin korvatulppien läpi humalaisten horinoita ja oksentelua kadulla sekä ikkunan alla olleessa 7/11 ramppaavaa sekalaista sakkia. Silti jollain hullulla tavalla rakastin sitäkin aikaa kun omalta kotiovelta oli suoraan kaupungin ytimessä, mikäli halusi mennä hengailemaan kanaalin varteen, keikoille tai yksille mihin päin kaupunkia tahansa.
Tämän jälkeen asuin toisella puolella kaupunkia vielä parissa eri osoitteessa, ensin taas saman hyvän ystäväni kanssa kuin Nørrebro aikoina, Suomi-piireissä tunnetun, suorastaan pahamaineisen mummelin luona, ja sen jälkeen pienen pienessä huoneessa erään pariskunnan kämppiksinä. Kaikkia näitä paikkoja yhdisti se, että ne olivat paitsi hieman kummallisia, mutta niin väliaikaisia alusta asti. Olen pohjimmiltani aina ollut sellainen, että kaipaan kodissa pysyvyyttä ja omaa rauhaa. Näissä kaikissa oli omat puolensa, hullun hauskat (ja kreisit)muistot ja vaikka ne olivat lopulta aika tyypillisiä Köpis-ratkaisuja, aloin kaipaamaan jotain pysyvämpää, mihin asettua aloilleen määrittelemättömäksi ajaksi. Suomalainen sieluni kaipasi myös enemmän ja enemmän lähemmäksi luontoa.
Ratkaisu siihen löytyi kuin itsestään, kun tapasin nykyisen puolisoni. Tulin aluksi joka ikinen viikonloppu pois Köpiksestä tänne metsän ja pellon laidalle. Minulla oli töissä siihen aikaan todella stressaava ja kuormittava tilanne, mutta huomasin välittömästi sen rauhoittavan vaikutuksen kun pääsin kaupungin hälinästä lataamaan akkuja tänne maaseudun hiljaisuuteen. Huomasin myös aika nopeasti kuinka vähän kodilta se silloinen pikku huone tuntui, ja kuinka paljon enemmän tämä paikka alkoi tuntua kodilta sen sijaan. Lopulta edes tunnin pendelöinti suuntaansa töihin ei tuntunut ylitsepääsemättömälle asialle vaan just oikealle ratkaisulle. Niimpä tämän vuoden tammikuussa yhteistuumin pakattiin minun kimpsut ja kampsut pikku-Toyotaan ja niin vaan Köpis-tyttö muutti rivarin pätkään maalle asumaan.
Meni reilu kuukausi ja muuttopäätös laitettiin todelliseen testiin kun koronatilanne vyöryi päälle ja vietettiin kahdestaan 24/7 kotona parisen kuukautta. Tässä absurdissa keväässä oli tottakai omat haasteensa, mutta se mitä opittiin näiden kahden kuukauden aikana tästä uudesta yhteiselosta oli se, että rakastetaan olla kotona ja kahdestaan. Ollaan pikkuhiljaa rakennettu tästä meidän näköistä paikkaa ja tästä on tullut viihtyisä, ihana koti, mistä ei oikeastaan tee mieli poistua. Mainittakoon myös, että suomalaisen sielua hivelee myös se, että taloyhtiössämme on sauna, jota ei oikeastaan käytä kukaan muu kuin me.
Rakastan Köpistä edelleen yli kaiken, kaipaan välillä siellä pyöräilyä ja sitä kun parin kilometrin säteellä on enemmän menoa ja meininkiä kuin mitä yksi ihminen voi kaivata, mutta siitä irtaantuminen ei lopulta ole ollut vaikeaa. Se on edelleen tuolla puolen tunnin päässä, hyvin lähellä, jos ikävä iskee. Tällä kertaa en tihrustanut itkua niinkuin Eckerö Linen ikkunasta aikanaan kun Tallinnan siluetti loittoni näkymättömiin. Minun ja Köpiksen suhde jatkuu, se vain muuttaa hieman muotoaan.
Kun asuu ensimmäiset 18 vuotta elämästä metsän keskellä, ja kun nyt voin taas joka ikinen päivä kävellä kotipihalta lähes suoraan metsään, en kaipaa enää kapungin jatkuvaa sykettä- vaan tätä hiljaisuutta. Who knows, mihin tulevaisuus meidät kuljettaa, mutta ensimmäistä kertaa näiden kolmen vuoden aikana on sellainen olo että täältä ei ole kiire minnekään, vaan voin asetella ensimmäisiä pieniä juuria tähän maahan. Ne tärkeimmät palapelin palasen tuntuvat loksahdelleen paikoilleen. Ja myös ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen uskallan omistaa taas huonekaluja.
