Tämä postausidea on kiertänyt jo useammassa blogissa (se taisi alkaa Tickle Your Fancy-blogin Saran toimesta), ja päätin itsekin tarttua siihen ja kertoa viikon kuulumiset tässä muodossa.

Koen olevani suurimman osan ajasta positiivinen ja optimistinen, ns. lasi puoliksi täynnä-tyyppi, mutta tämä viikko on ollut jostakin syystä aika nihkeä. Periaatteessa kaikki on oikein hyvin, mutta koko korona-tilanne on jotenkin turhauttanut erityisen paljon nyt ja muutenkin olo on ollut normaalia levottomampi ja ärtyneempi. Eli täydellinen hetki etsiä niitä kultareunuksia näille pienille sadepilville!

Aloitetaanpa niistä asioista jotka ovat pännineet tällä viikolla:

Sali, jossa olen viihtynyt ja joka on ollut just sopiva omille tarpeille, lopetti viime viikolla.

Kotitoimisto ja jokapäiväiseksi ajautunut pyjama-look tympii.

Haluaisin olla välillä toimistolla ja nähdä kivoja kolleegoitani.

Hyvä ystäväni muutti juuri takaisin Suomeen.

Perhettä ja ystäviä on ikävä eri tavalla kuin ennen.

Tanskan kielen tasoni turhautti, kun en taas tällä viikolla painonnostotunnilla ymmärtänyt miksi muilla oli niin hauskaa.

Ja sitten ne positiiviset:

Nyt minulla on hyvä mahdollisuus punnita, miten haluan jatkossa treenata- haluanko takaisin enemmän yhteisöllisempään crossfitiin vai jatkanko omatoimitreenejä painonnostotuntien lisäksi.

Kotitoimiston vuoksi saan aloittaa päiväni joustavammin, viettää päivittäin enemmän aikaa poikaystäväni kanssa ja säästän vähintään 10 tuntia viikossa aikaa joka aiemmi kului työmatkoihin. 

Sain olla  takaisin toimistolla 1,5kk tässä välissä, ennen kuin palattiin takaisin”lähtöruutuun”ja tiedän, että tämä oli todella onnekasta näinä aikoina.

Aloitimme ystäväni kanssa keväällä facetime-treenien tekemisen ja olemme jatkaneet niitä edelleen, joten vietetään periaatteessa yhtä lailla aikaa yhdessä.

Olin onnekas ja sain viettää osan kesälomastani poikaystäväni kanssa Suomessa perheeni luona, tavaten paljon ystäviä.

Olen oppinut tanskaa viimeisen vuoden aikana enemmän kuin kahtena sitä edellisenä yhteensä ja yritän aktiivisesti opiskella koko ajan lisää.

Tämän viikon hyvät ja huonot kuulumiset olivat siis suurimmaksi osaksi ei mitenkään maailmaa kaatavia asioita. Tälläistä vuoristorataa se oli keväällä ja kesälläkin, ja silloin mukana oli vielä terveyshuolia lähipiirissä, joten niiden rinnalla nämä asiat tuntuvat aika pienille ja mitättömillekin.

Tartuntaluvut ovat olleet huimassa nousussa täällä Tanskassakin elokuusta lähtien ja koko maa on etätyösuosituksen piirissä taas. Koulut ja yliopistot ovat toistaiseksi järjestäneet opetusta yleisesti ottaen paikan päällä, tietyin varotoimin. Maskit ovat olleen pakollisia julkisissa jo hetken ja ravintoloiden aukioloja on rajoitettu. Tartuntalukujen mukaan toinen aalto on ollut jo reilusti isompi kuin ensimmäinen, mutta toki testaus on palajon suurempaa nyt kuin keväällä. Eli ylempien tahojen mukaan nämä luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia. Mainittakoon vielä, että testaussysteemi on mielestäni toiminut todella hyvin, testauspisteitä on paljon, testin voi varata ilman lähetettä itse netistä haluamalleen ajankohdalle ja paikalle. Olen käynyt kolme kertaa testissä, ja jokaisella kerralla tulos on tullut 24 h sisällä. Vastaavia kokemuksia on myös omat tuttavani kertoneet, joten toistaiseksi ei ole ollut mitään valitettavaa(tai sitten olemme olleet kaikki onnekkaita).

Tanskan kielen opiskelun suhteen tehtiin  jo pieni action plan poikaystävän kanssa, jotta saadaan mulle uusi vaihde silmään opiskelussa. Hänellä on omakohtaista kokemusta kuinka päästä tässä kielessä nollatasolta fluentiksi, joten mun selittelyt ja tekosyyt eivät mene onneksi läpi. 😀  Ja muutenkin nyt on aika ottaa kaikki apu vastaan, jotta pääsen taas yhden pykälän eteepäin tässäkin projektissa. Onneksi mulla on kotona maailman kärsivällisin ja pedantein opettaja, nyt jos vielä saadaan oppilaskin samalla tasolle, heh. Henkilökohtainen kauhuni on, että huomaan vaikka kymmenen täällä vietetyn vuoden jälkeen, etten vieläkään pysy illalliskeskusteluissa kunnolla mukana. Joten ei auta kun jatkaa syvällä epämukavuusaluella uiskentelua!

Viikon ehdottomia kohokohtia oli lauantainen brunssi suomiherkuilla rakkaan serkkuni luona Köpiksessä. Tarjolla oli karjalanpiirakoita, munavoita ja kunnon uunipannaria <3 Iittalan ja Marimekon kippojen ja kuppien kera tietysti! Olen muuten huomannut, että karjalanpiirakat maistuvat yleensä erinomaisesti muillekin kuin suomalaisille, ja erityisesti munavoin kera tarjoiltuna.

Tästä on hyvä jatkaa kohti uutta viikkoa paremmalla fiiliksellä, eiköhän siitä saada edeltäjäänsä parempi! 🙂

Muistan kun vierailin Köpiksessä ekaa kertaa kunnolla kun olin pari viikkoa vajaa 18 vuotias. Olin keikkamatkalla äitini, siskoni ja hyvän ystäväni kanssa. Join ekat terde-siiderini Nyhavnissa ja kun pyöräiltiin ympäri kaupunkia, muistan ajatelleeni että vitsit tää on vaan niin cooli kaupunki että voisin hyvin asua täällä. Voi jos joku ennustaja olisi silloin sanonut minulle, että odotapa 8 vuotta niin olet raahaamassa muuttokuormaa Nørrebrohon.

Muutin Köpikseen maisteriohjelman perässä reilut 3 vuotta sitten sillä ajatuksella, että voisin hyvin jäädä tänne valmistumisen jälkeen. Vietin kolme edeltävää vuotta Tallinnassa ja olin rakentanut sinne elämän ja arjen, josta tykkäsin niin paljon, mutta jonka tiesin olevan lopulta väliaikaista. Tuossa vaiheessa minulla ei ollut yhtään hinku muuttaa takaisin Suomeen, vaan olin NIIN valmis uuteen seikkailuun. Lähdin itsevarmana kohti tuntematonta ja olin varma, että sujahtaisin Tanskan elämään yhtä sulavasti kuin Tallinnaan aikoinaan. Siispä pakkasin omaisuuteni kolmeen matkalaukkuun ja muutin hyvän ystäväni kanssa kimppakämppään ihan paraatipaikoille Dronning Louises Bron ja järvien viereen.

Tämä seikkailu ei mennytkään aluksi niinkuin Strömsössä, vaan kotiutuminen uuteen paikkaan ja kaiken aloittaminen alusta löi kuin märkä rätti naamalle. Samalla toinen jalkani oli vielä Tallinnassa parisuhteen muodossa ja muutenkin suorastaan vihasin Köpistä ensimmäiset puoli vuotta(siitä huolimatta että heräsin joka aamu coolissa kaupungissa järvimaisemaan naurettavan halvassa kämpässä hyvän ystäväni kanssa….), koska tuntui että se oli täysin varastanut kivan elämäni Tallinnassa. Hain paniikissa jopa toiseen maisteriin Suomeen, jotta minulla olisi plan B mikäli olisin halunnut muuttaa pois. Kuitenkin sitten alun syvässä suossa rämpimisen jälkeen, alkuvuodesta 2018, elämä alkoi asettua pikku hiljaa uomilleen. Päästin Tallinnasta  kaikintavoin lopullisesti irti ja enkä ottanut vastaan Suomen maisteripaikkaa vaikka sen sainkin lopulta.  Siitä alkoi seuraavat 2 vuotta kestänyt tiivis ja tapahtumarikas rakkaustarinani Köpiksen kanssa.

Näiden kahden vuoden aikana valmistuin maisteriksi, nautin täysin rinnoin kaupunkielämästä hyvin extempore-meiningillä, loin uudet sosiaaliset ympyrät, vietin paljon aikaa crossfit-salilla, sain ekan vakituisen työpaikkani ja asuin neljässä eri kämpässä, hyvin erikoisissa asumisjärjestelyissä. Ensin raahasin kirjaimellisesti patjani yksin Nørrebrosta sillan yli Indre Byn, eli keskustaan ja elelin siellä  erään perheen kanssa järkyttävän kalliissa kämpässä jossa tupakoitiin sisällä(ei minun toimestani). Lähes joka ilta kuuntelin korvatulppien läpi humalaisten horinoita ja oksentelua kadulla sekä ikkunan alla olleessa 7/11 ramppaavaa sekalaista sakkia. Silti jollain hullulla tavalla rakastin sitäkin aikaa kun omalta kotiovelta oli suoraan kaupungin ytimessä, mikäli halusi mennä hengailemaan kanaalin varteen, keikoille tai yksille mihin päin kaupunkia tahansa.

Tämän jälkeen asuin toisella puolella kaupunkia vielä parissa eri osoitteessa, ensin taas saman hyvän ystäväni kanssa kuin Nørrebro aikoina, Suomi-piireissä tunnetun, suorastaan pahamaineisen mummelin luona, ja sen jälkeen pienen pienessä huoneessa erään pariskunnan kämppiksinä. Kaikkia näitä paikkoja yhdisti se, että ne olivat paitsi hieman kummallisia, mutta niin väliaikaisia alusta asti. Olen pohjimmiltani aina ollut sellainen, että kaipaan kodissa  pysyvyyttä ja omaa rauhaa. Näissä kaikissa oli omat puolensa, hullun hauskat (ja kreisit)muistot ja vaikka ne olivat lopulta aika tyypillisiä Köpis-ratkaisuja, aloin kaipaamaan jotain pysyvämpää, mihin asettua aloilleen määrittelemättömäksi ajaksi. Suomalainen sieluni kaipasi myös enemmän ja enemmän lähemmäksi luontoa.

Ratkaisu siihen löytyi kuin itsestään, kun tapasin nykyisen puolisoni. Tulin aluksi joka ikinen viikonloppu pois Köpiksestä tänne metsän ja pellon laidalle. Minulla oli töissä siihen aikaan todella stressaava ja kuormittava tilanne, mutta huomasin välittömästi sen rauhoittavan vaikutuksen kun pääsin kaupungin hälinästä lataamaan akkuja tänne maaseudun hiljaisuuteen. Huomasin myös aika nopeasti kuinka vähän kodilta se silloinen pikku huone tuntui, ja kuinka paljon enemmän tämä paikka alkoi tuntua kodilta sen sijaan. Lopulta edes tunnin pendelöinti suuntaansa töihin ei tuntunut ylitsepääsemättömälle asialle vaan just oikealle ratkaisulle. Niimpä tämän vuoden tammikuussa yhteistuumin pakattiin minun kimpsut ja kampsut pikku-Toyotaan  ja niin vaan Köpis-tyttö muutti rivarin pätkään maalle asumaan.

Meni reilu kuukausi ja muuttopäätös laitettiin todelliseen testiin kun koronatilanne vyöryi päälle ja vietettiin kahdestaan 24/7 kotona parisen kuukautta.  Tässä absurdissa keväässä oli tottakai omat haasteensa, mutta se mitä opittiin näiden kahden kuukauden aikana tästä uudesta yhteiselosta oli se, että rakastetaan olla kotona ja kahdestaan. Ollaan pikkuhiljaa rakennettu tästä meidän näköistä paikkaa ja tästä on tullut viihtyisä, ihana koti, mistä ei oikeastaan tee mieli poistua. Mainittakoon myös, että suomalaisen sielua hivelee myös se, että taloyhtiössämme on sauna, jota ei oikeastaan käytä kukaan muu kuin me.

Rakastan Köpistä edelleen yli kaiken, kaipaan välillä siellä pyöräilyä ja sitä kun parin kilometrin säteellä on enemmän menoa ja meininkiä kuin mitä yksi ihminen voi kaivata, mutta siitä irtaantuminen ei lopulta ole ollut vaikeaa. Se on edelleen tuolla puolen tunnin päässä, hyvin lähellä, jos ikävä iskee. Tällä kertaa en tihrustanut itkua niinkuin Eckerö Linen ikkunasta aikanaan kun Tallinnan siluetti loittoni näkymättömiin. Minun ja Köpiksen suhde jatkuu, se vain muuttaa hieman muotoaan.

Kun asuu ensimmäiset 18 vuotta elämästä metsän keskellä, ja kun nyt voin taas joka ikinen päivä kävellä kotipihalta lähes suoraan metsään, en kaipaa enää kapungin jatkuvaa sykettä- vaan tätä hiljaisuutta. Who knows, mihin tulevaisuus meidät kuljettaa, mutta ensimmäistä kertaa näiden kolmen vuoden aikana on sellainen olo että täältä ei ole kiire minnekään, vaan voin asetella ensimmäisiä pieniä juuria tähän maahan. Ne tärkeimmät palapelin palasen tuntuvat loksahdelleen paikoilleen. Ja  myös ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen uskallan omistaa taas huonekaluja.