Syvissä vesissäkö?
Mistä sitä oikein tietää olevansa uupunut? Saati masentunut? On niin helppoa sanoa, että mua nyt tänään väsyttää. Jossain kohti se alkaa toistumaan, aina vaan väsyttää. Siinä kohti sen ehkä itse parhaiten huomaa. Ei välttämättä sitä uupumusta, mutta huomaa ettei kaikki ole kuten aiemmin. Sitä ehkä rupeaa pohtimaan, kun vaan sattuu olemaan aikaa. Aikaa on yllättävän vähän, kun se kaikki menee siihen, että jaksaa. Kaikki energia ja aika katoaa. Jossain kohti tajuaa vaan kannatelleensa itseään ihan älyttömissä määrin. Sitä huomaa nukkuvansa aina vaan enemmän tai vähemmän, kiukkuavansa kovin herkästi ja jossain kohti usko itseen on vain haihtunut. Savuna ilmaan. Ilman mitään ymmärrystä siitä, missä kohti tämä kaikki oikein tapahtui. Ihan normaalisti teit töitä, näit ystäviä ja harrastit. Halusit onnistua elämässä ja tavoitella haaveita. Sillä tavalla, kun elämää kuuluukin elää. Niin kuin kaikki muutkin elävät.
Sitä alkaa kritisoimaan itseään. Miten huonompi on ihmisenä ja miten ihmeessä voi olla mahdollista, että ei jaksa tällaisia ihan tavallisia asioita. Miten muut elävät parempaa elämää. Ovat niin hemmetin onnellisia. Kyynisyyskin astuu kehiin. Ja auta armias, jos masennus hiipii mukaan. Siinä kohti omanarvontunto sanoo heippa ja tekee löytämisensä erittäin haasteelliseksi.
Mä olen ollut aikoinaan uupunut. Se toi masennuksen. Olin sillon vielä nuori, yritin pyörittää sellaista aikuista elämää. Mulla oli kovat paineet siitä, miten on pakko pärjätä. Mä opiskelin ja tein töitä, välillä kahtakin. Mä en muista milloin mä ensimmäistä kertaa väsyin, mutta faktaksi voin sanoa, että lukio jäi sen vuoksi kesken. Siitä se kaikki varmaan konkreettisesti alkoi, opiskelin toisen ammatin itselleni. Valmistuminen viivästyi vuodella. Töitä painoin koko ajan. Aloin sairastelemaan. Se on mulla ollut se ensimmäinen merkki siitä, että olisi pitänyt pysähtyä aiemmin. Musta tuli tosi tietoinen kaikista säryistä ja vaivoista. Vastustuskyky laski ja poimin mukaani jokaisen flunssan ja vatsataudin, mitä ympärilläni sattuikin kiertämään.
Mä kuitenkin puskin, valmistuin tutkintoon ja siirryin pääsääntöisesti oman alani töihin. Jossain kohdin tätä kaikkea, olin sairaslomalla melkein enemmän kuin töissä paikalla. On melko turvallista sanoa, että kumpikaan tämän aikaisista työpaikoistani ei mua palkkaisi enää. Mun poissaoloista tuli ongelma, tottakai. Täysin ymmärrettävää, luulen että kuka tahansa pystyy sen näkemään. Mutta se paine vaan pahensi mun vointia, laski mun toimintakykyä entisestään. Vaihdoin työpaikkaa, olin siellä hieman päälle viikon, kun kävelin pomon toimistoon itkien ja sanoin, että mä en pysty tähän. Me purettiin mun työsuhde ja mä kävelin suoraan terveyskeskukseen hakemaan apua.
Tässä kohti mun uupumus oli jo niin pitkällä, että mulla diagnosoitiin keskivaikea masennus miltein heti. Mä jäin siis sairaslomalle, ilman mitään otetta elämästä. Kävin säännöllisesti keskustelemassa, ellei ollut vaikea herätä. Sitäkin tapahtui usein tuolloin, nukuin vuorokauden läpeensä. En edes tiennyt olleeni myöhässä saati että se aika ei ollutkaan ensiviikolla, vaan nyt. Kuljin tosi vahvassa sumussa, jota hoidin juomalla alkoholia aina vain enemmän. Käytin viimeisimmätkin energiat siihen, että pääsen baariin, saan humalan ja löydän lohtua yhdeksi yöksi. Mä elin jonkun aikaa tällä tavalla. Mä pitkään jaksoin kertoa ihmisille, että nyt on vähän hankalaa, mutta koko ajan parempaan suuntaan menossa. Että kyllä tämä tästä.
Oikeasti mä sukelsin koko ajan vaan syvemmälle. En koskaan päätynyt täysin pohjalle, siinä mielessä etten ikinä ollut itsetuhoinen. Olin kuitenkin epäonnistunut ihmisenä yhtä kaikki. Jossain kohti söin lääkkeitä, ne auttoi alussa. Mä uskoin niihin, halusin niiden korjaavan mut. Ne ei kuitenkaan pidemmän päälle sopineet mulle, tilanne alkoi taas huonontumaan ja päätin omatoimisesti vierottaa itseni niistä kapseleista. Tein sen onnistuneesti ja aloin rämpimään kohti valoa.
Mä pääsin riittävän pitkälle, löysin taas toimintakykyni suurimmalti osin. En voi sanoa, että olisin enää pystynyt toimimaan samoilla tavoin, kuin ennen tätä kaikkea. En edelleenkään kykene. Mä en myöskään usko, että masennuksesta parannutaan. Että se vaan jättää sut, kun löydät sen sulle sopivan tavan elää ja teet sen työn. Masennus on aina tossa lähellä, valmiina ottamaan heti kiinni, kun antaa sille mahdollisuuden. Toisinaan se on horroksessa, reagoi hitaasti ja sitä kautta saan tilaa tehdä korjausliikkeitä. Nykyään mä tunnistan itsessäni merkkejä. Niiden tulkitseminen vaatii vielä työtä. Se ymmärrys, että miksi nyt? Mikä mua vie alaspäin ja viekö se vain hetkeksi? Hetki on ok, se kuuluu elämään. Olla toisinaan surumielinen. Sen tunnistaminen, että milloin se on merkityksellistä, on joskus hankalaa. Vieläkään en tiedä missä kohti sitä apua sitten haetaan. Mitä silloin sanotaan?
Syy miksi halusin tästä kirjoittaa, on se että tunnen sen taas. Sen väsymyksen. Oon tainnut tuntea jo jonkin aikaa, en vaan ole halunnut tuntea. Ja jos mä olen taas uupunut, niin mistä se nyt johtuu? Miksi mä taas kyseenalaistan? Miksi tää voimattomuus on taas osa mun elämää?
x Ida
