Ylimääräistä kuonaa ja muuta kurjaa

Mä toivon, että kompastelu kommunikoinnissa, sellainen arkea rasittava ylimääräinen kuona, on tuttu juttu muillekin. Että se ei ole merkki mistään syöksystä ja taistelusta, vaan yksinkertaisesti työstä, jota parisuhteen eteen tehdään. Yhteisestä oppimisesta parisuhteessa ja kehityksestä vahvemmiksi meiksi.

Joskus on niitä kausia, kun jostain syystä jatkuvasti vaan töksähtelee. Varsinkin ihmissuhteissa. Ihan tavalliset arjen asiat kääntyy vinoiksi. Tulee sanaharkkaa ja kaikesta väännetään. Syytetään tavallaan toista koko ajan. ”Mä en olisi sanonut näin, jos sä et olisi sanonut näin”. Se jää päälle, siitä ei pääsekään eteenpäin. Päässä pyörii kaikki ne asiat, mitkä toinen sanoi väärin tai mitkä sanottiin jollain tietyllä äänenpainolla. Koko ajan tiedät sisimmässäsi, ettei toinen halua sulle pahaa. Että teillä molemmilla nyt vaan menee isosti huti. Kommunikoitte ristiin. Jatkuvasti.

Siihen väsyy, tulee itku aina vaan useammin. Varsinkin, kun arki on välillä väsyttävää muutenkin. Sitä haluaisi, että kotona on helppoa. Sitten ei olekaan ja sen kanssa ei osaa toimia. Menee lukkoon. Jossain kohti sen sitten saa vihdoinkin oksennettua ulos, rään ja kyynelten kostuttamana. Että loukkaa ja sattuu, eikä halua sitä. Että ei pysty enää sellaiseen kanssakäymiseen.

Mua jotenkin rasittaa todella paljon se, että minä ja mun mies kommunikoidaan niin kömpelösti. Kerrytetään sitä ylimääräistä kuonaa ja muuta kurjaa. Kumpikaan ei avaa suutaan ennenkuin jo sattuu ja itkettää. Varmaan viikon ajan me ollaan koko ajan nahisteltu, väännetty joka asiasta. Jatkuvasti hyvätkin hetket kääntyneet negatiivisiksi, kun jompikumpi tarttuu johonkin sanottuun. Tulkitsee siihen enemmän, koska vallitseva ilmapiiri on juurikin sitä. Se on helppoa silloin. Aivan liian helppoa. Joskus se tuntuu niin paljon helpommalta, kun jaetut hymyt ja kosketukset.

Lauantaina mulla sitten alkoi läikkymään yli. Saatiin onneksi tilannetta vähän auki, ainakin aloitettua sitä mahdollista elpymistä taas. Nyt me tiedetään taas missä tällä hetkellä yhdessä seisotaan. Me yhdessä. Päätettiin antaa toisillemme tuolloin tilaa, yhteisen menon sijaan. Toki mulla on edelleen monta epäkohtaa mielessä, monta kysymystä mihin haluan vastauksen. Mitkä haluan tuoda esille, jotta mieskin tietää, että oikeasti ajattelen sellaisia. Mietin niitä asioita välillä enemmänkin. Mutta koin, että saatiin aikaiseksi riittävä askel parempaan, enkä usko että niiden kaikkien esille tuominen siinä hetkessä, olisi enää ollut hedelmällistä.

Oon aina ollut todella huono puhumaan. Lapsena mä kirjotin mua vaivaavat asiat paperille ja toimitin sen sitten aikuiselle. Oon siis kompastellut asian kanssa jo vuosia. Huomaan jatkuvasti edistystä itsessäni. Jonkinlaista rohkaistumista kai se tavallaan on? Mutta myös kehitystä siinä ajatusten sanoittamisessa. Mun on ollut välillä hirveän vaikea puhua tunteista senkin vuoksi, että en ole osannut tuoda niitä sanoina ulos. Ymmärrettävinä lauseina. Toteutus on jäänyt todella vajavaiseksi monella yrityksellä ja sen jälkeen monesti olen mielummin prosessoinut itsekseni. Niin kauan kunnes saan jostain kunnolla kiinni, ja koen että saan sen asian ulos. Siinä kohti toki sitten se, että kerään kaiken rohkeuden siihen asian sanomiseen, on ollut oma taakkansa.  Mä koen, että nämä haasteet on kantaneet lapsuudesta. Siellä koetuista traumoista. Iso sana, mutta koen, että juurikin oikea.

Mutta, mitä mä sitten oikein mietin? Mitä mä tällä tekstilläkin ehkä yritän työstää, sanoittaa. Mä koen syyllisyyttä siitä, että en koe olevani se nainen, johon mun mies alunperin rakastui. Koen painostaneeni haaveellani äitiydestä, olleeni liian äänekäs asiassa. Koen tavallaan väheksyväni miestäni sillä, että mun itsetunto ulkonäön suhteen on nollissa ja muistan kyllä valittaa sitä. Mä ajattelin avata näitä tähän hieman. Ihan tosiaan sen vuoksi, että saan niistä paremmin kiinni. Ehkä mä sitten saan ne sanottua.

Mun mies rakastui muhun onnellisimmillani, se perusminä ei sinänsä ole muuttunut, mutta mun sävyt on nykyään pääsääntösesti tummia. Mä olin vastaanottavaisempi, spontaanimpi ja hauskempi. Meillä oli aidosti hauskaa, ihan vaan lähellä ollessa. Mulla on itelläni ikävä sitä, että nauroin ja hymyilin niin lämpimästi. Nyt en meinaa enää muistaa tehdä niin, se ei tule automaattisesti. Niitä hetkiä on, mutta harvenemaan päin jatkuvasti. Enkä mä koe olevani onneton meidän parisuhteessa. Meidän parisuhde on mun kiintopiste, se mikä saa mut haaveilemaan ja muistamaan ne ihanat sävyt elämässä. Haluamaan niitä.Meidän parisuhde, rakkaus mitä tunnen mun miestä kohtaan, saa mut haluamaan onnistumista. Kehittymistä yhdessä vahvemmiksi. Tämä kaikki syyllisyys kumpuaa mun sisältä, heijastuu mun tämän hetkiseen vointiin. Jossa väsymys on isona osana. Se korostaa syyllisyyden tunteita. Sitä tunnetta, että mitä reilua tällaisessa on. Ryöstää toiselta mahdollisuus täyteen onneen?

Äitiyshaave? Mulle tosiaan aika tuore asia. Salaa joskus tullut pohdittua asiaa, mutta ensimmäistä kertaa aidosti haluan. Ja olen ilmaissut, että se tuntuu ihan äärettömän tärkeältä asialta. Ääneen. Se vasta onkin tehnyt tästä haaveesta todellisen. Tällä kaikella mä kuitenkin pelkään painostaneeni ja ahdistaneeni mun miestä. Työntänyt nurkkaan ja kaatanut päälle kaiken sisälleni padotun. Mä sytyn nollasta sataan, kun joku asia aidosti tuntuu omalta. Mä rakastan etsiä tietoa, koluta pitkin nettiä ja kirjoja. Mä katoan aina siihen asiaan sillä hetkellä. Enkä voi sanoa ettenkö olisi tehnyt juuri niin tälläkin kertaa. Asia on isompi, kun haave reppureissusta tai uudesta ammatista. Ne on kevyempi ottaa vastaan. Enkä ole osannut yhtään ajatella asiaa toisen kannalta, varsinkaan alussa. En ehkä ihan aidosti aina kuullut miehen sanoja. Siitä miten hän ei ole vielä valmis. Meni hetki, että ymmärsin ja sisäistin. Että sain itseni kelattua takaisin ja annettua miehelle myös tilaa. Välillä lipsahtelen vieläkin. Enkä missään nimessä haluaisi painostaa, ei se ole hyvä. Ajatus siitä, että koen tehneeni niin, on kamala. Se saa mut jopa surulliseksi. Vaikka haave mussa itsessäni onkin jo iso, tuntuu syvällä. Tuntuu tärkeältä ja niin kipeästi sitä haluan. En mä kuitenkaan sillä halua vaurioittaa mun parisuhdetta. Varsinkaan nyt, kun ollaan muutenkin kompasteltu niin perkeleesti.

Mies muistaa kertoa mulle, että olen kaunis. Seksikäs ja ihana. Mä en tällä hetkellä näe sitä. Tällä hetkellä mä näen kaikkea vastenmielistä ja epäseksikästä. Koen ulkomuotoni todella epähaluttavaksi. Tämä harmittaa mua ihan hirveesti, sillä mä pääsin jo hyvään tilanteeseen omakuvani kanssa. Mä näin peilissä hyvää. Tällä hetkellä taistelen. Kaikkea on liikaa. On liian leveää, liian lihavaa, liian turvonnutta. Epämiellyttävää katseltavaa. Luotan siihen, että täältä noustaan taas. Mutta tosiaan ajatus siitä, että väheksyn miestäni tällä mun omakuvalla? En tiedä onko se kovin ymmärrettävä tai millään tavalla järkevä tunne. Mun mies näkee kauneutta ja seksikkyyttä, enkä mä näe niitä. Mä sanon, että pyh. Mä vien siltä pois jotain siitä, miten se näkee mut. Tavallaan ilmaisen, että se ei näe mua oikein. Koska mä näen sen aidon minän. Sen mikä nyt peilistä katsoo. Koen, että tämä on ihan hirvittävän epäreilua. Ja mä niin toivon, että mies ei koe sitä näin. Mä harvoin voin itselleni mitään. Ne sanat tulee ulos liian nopeasti, ne ajatukset on niin voimakkaita, enkä muista varoa niitä. En muista etten vaan potki mua, potkin myös miestä sillon. Mä kovasti haluaisin aidosti uskoa. Niin kuin aiemmin uskoin.

Me päätettiin siis yhdessä antaa kummallekin omaa aikaa, muutettiin alkuperäisiä suunnitelmia. Otettiin kumpikin itsellemme sellaista hyvänmielen aikaa. Ja tänään, meidän on jo helpompi olla meidän parisuhteessa.

x Ida