Syliin

Viime aikoina mussa on myllertänyt enemmän kuin aikoihin.Tosi eri tavalla, kuin koskaan ennen. Oon ollut täysin hormonien vallassa. Oon toivonut, että se tarkottaisi jotain, mitä ennen pelkäsin. Minkä vuoksi nyt itkin, kun tiesin ettei se sitä tarkoita. Tämä on tullut täysin yllättäen, muuttunut salaisesta ”ehkä joskus”-haaveesta, julkiseksi haaveeksi. Tai, no enhän mä ole sitä missään kuuluttanut. Ehkä se on julkinen vain mulle. Joka tapauksessa, mä huudan sen nyt maailmalle. Heitän pallon universumille. Kuuletko? Mä olen valmis.

Mä haluan lapsen. Mä haluan niin kipeästi lapsen. Mä haluan olla äiti. Haluan, että mun mies on isä. Haluan, että me oltaisiin vanhempia. Pieni perhe. Mun perhe.

Kaikessa rehellisyydessään täytyy tässä kohti kertoa, että tämä on aidosti uusi haave. Me ei olla yritetty, eikä aloitettu yrittämistä. Me halutaan joku järki tähän touhuun. Miehellä on oma ajatuksensa siitä, minkä elämäntilanteen haluaa ja mä yritän sisäistää ylipäätään näitä täysin uusia tuntemuksia. Kumpikaan meistä ei juokse asioihin. Mies helpommin, kun mä. Siksi ehkä naurattaakin tämän hetkinen asetelma, missä mies jarruttelee mua hellästi. Toppuuttelee. Me ollaan myös kohtuu tuore pari, joka asuu ja elää yhdessä. Me opetellaan kommunikoimaan keskenämme. Halutaan osata, mutta kompastellaan. Meitä yhdistää ihan järjetön halu onnistua yhdessä, kasvaa aina vaan enemmän. Ei kumpikaan meistä näe mitään muuta. Me rakastetaan. Se on enemmän, kun uskalsin koskaan toivoa. Aitoa ja pyyteetöntä rakkautta parisuhteen merkeissä. Luulin, ettei universumilla ole sitä mulle tarjota. Saati sitten kellään miehellä. Mä olen jo saanut niin paljon. Joskus tuntuu väärältä haluta koko ajan vaan enemmän. Yritän muistaa elää hetkessä kaiken tämän myllerryksen keskellä. Lähden herkästi lentoon haaveissani.

Haluan ajatella, että aurinko nouse aina. Että vaikka kuinka tuntuisi pahalta, niin tasapaino on aina olemassa. Mä uskon siihen, että universumi hoitaa. Että se luo tasapainoa. Että kaikelle on tarkoituksensa. Merkityksellistä olemista ja elämistä. Haluan kokea, että voin olla järjettömän onnellinen. Rakastaa vaan niin helvetisti, kokea että pakahdun. Haluan muistaa pysähtyä niihin hetkiin.

Elämä on kaikessa kauneudessaan, niin valtavan epätäydellistä. Koen, että sen kuuluu olla juuri niin.

Mä olen aina prosessoinut asioita kirjoittamalla. Kausittain enemmän ja kausittain vähemmän. Mä olen monesti halunnut perustaa blogin vain siksi, että se on cool. Siksi,että olisin jotain sosiaalisessa mediassa. Käytännössä siis halunnut jotain, mitä muilla on. Jotain mihin mulla ei ollut mitään paloa eikä kiinnostusta aidosti. Yksi monista asioista, mitä oon halunnut, koska muutkin. Nyt mä kuitenkin teen tän pääasiallisesti mua varten. Mun tekstit on välillä vaikeaselkoisia, ne on täyttä ajatuksenvirtaa. Mutta ne on mua. Ne puhuu mun kieltä, selkeyttää mun taajuuksia.

Vaaleapunainen kohina on pehmeämpää kuin valkoinen kohina. Pyrin olemaan lempeä itselleni. Antaa tilaa ja mahdollisuuksia. Tuomita ja arvostella vähemmän. Rakastaa enemmän. Se, jos mikä on vaaleanpunaista.

x Ida