Kun mikään ei riitä
Olen ollut nyt kaksi viikkoa sairauslomalla ja huomenna palaan töihin. En ole ollut flunssassa, eikä jalkani ole murtunut. Olen ollut niin väsynyt, että kaikki se väsymys aiheutti minulle fyysisiä oireita. Eikä ihmekään, kun mietin omaa elämääni taakse päin.
Kun kaksi viikkoa sitten jäin sairauslomalle, olin huojentunut ja samalla podin hyvin paljon huonoa omaatuntoa. Olen työskennellyt nykyisessä työpaikassani alle puoli vuotta ja heti pitkällä saikulla. Ei vaikuta kovin hyvältä. Tajusin kuitenkin tätä pohtiessani, ettei mikään ihme. Olen nimittäin ollut viimeksi lomalla vuonna 2015, kun pääsin yläasteelta ja muutin synnyinpaikkakunnaltani isoon kaupunkiin. Viimeiset kuusi vuotta olen raatanut koko ajan joko opiskelujen, työn tai molempien parissa yhtä aikaa. Pelkkä ansioluettelonkin päivittäminen kauhistuttaa yhä enemmän, kerta toisensa jälkeen.
Nykyään yhä nuoremmilta vaaditaan yhä enemmän, mutta loppuun palamisen oireet lakaistaan maton alle. Olen ollut monta kertaa lähellä romahtamista, mutta suomalaisella sisulla siitäkin on päästy. Tai niin uskottelin itselleni. Oikeasti painoin monta vuotta kestäneen ahdistuneisuuden sekä kamalan vatsakivun vain syvemmälle itseeni. Siitä tuli normi. Ajattelin, että minä vain olen sellainen, vatsavaivainen ahdistuskohtauksista kärsivä ihminen. Siitä tuli osa identiteettiäni.
Minulle on jo pienestä pitäen asetettu tiettyjä odotuksia – ja myös rajoituksia
Peruskoulusta lähtien minun piti saada hyviä arvosanoja, teatteriharrastuksessa halusin olla muita parempi ja pesäpallossa minun piti osata lyödä pallo juuri oikeaan paikkaan juuri oikealla hetkellä. Harrastukset tulivat ja menivät. Mutta edelleen lukiossa minun piti olla erinomainen opiskelija – paitsi etten ollut. Lievä luki- ja kesittymishäiriö sekä opettajien asettamat kirjoitusten paineet jo heti ensimmäisestä lukiopäivästä lähtien vaikeuttivat oppimistani. Selviydyin juuri ja juuri lukiosta sekä kirjoituksista ja miettiessäni seuraavaa askeltani elämässäni, tajusin, että seuraava askel oli oltava työpaikka.
En ollut tajunnut sitä lainkaan, että oma sukulaiseni oli asettanut minulle rajoituksia koko lukion ajan. Päähäni oli hakattu ajatus, että minä en voisi koskaan yltää lukiota pidemmälle, en ainakaan yliopistoon. Minun paikkani olisi ammattikoulussa. Niinpä menin ammattikouluun ja opiskelin itseni lähihoitajaksi. En ikinä halunnut olla lähihoitaja, mutta heille riittäisi töitä. Rahan saaminen olisi kaikki kaikessa, niinhän minulle oli opetettu. Ei sen väliä, viihtyisinkö työssäni, ei sen väliä vaikka putoaisin synkimpään paikkaan. Ei sen väliä, sillä rahalla saa onnen. Eikö vain.
Nyt olen tässä
Sairauslomalta palaamassa työelämään. En ole lähihoitaja, sen verran kuuntelin itseäni. Olen vihdoin tajunnut, että viimeiset kuusi vuotta elämästäni on ollut veitsenterällä keikkumista. Jotenkin olen saanut tasapainoteltua elämääni niin, etten ole pudonnut oravanpyörästä. Mitä ihmettä tekisin seuraavaksi? Sitä en vielä tiedä, mutta aion keksiä paremman ja terveemmän tavan pitää itsestäni huolta, jotta jaksaisin nykyisessä työssäni pidempään. Vaikka romahdin, se ei tarkoita, että olisin väärässä paikassa, se vain tarkoittaa, että asiat on otettava vastaan hitaammin ja kuunneltava omaa kehoa herkemmin.
