Meitä ihmisiä on monenlaisia, on isoja ja on pieniä. On lihavia ja on laihoja. On salilla punnertavia ja kotisohvalla makoilijoita. On terveitä ja on sairaita, niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Pienestä pitäen oon tottunut siihen että mua katsotaan alaspäin. Mulle puhutaan rumasti, mua ei kunnioiteta. Jokaisen ihmisen pitäis olla toiselle arvokas. Oli sitten minkä kokoinen tai minkä ikäinen tahansa.

Minua on lyöty, minua on potkittu, minun päällä on oltu niin että en päässyt liikkumaan jotta muut pääsivät jonon ohi, minun päälleni on syljetty, minua on haukuttu mun vaatteiden, hiusten, meikin, kenkien, äänensävyn ja vartalon vuoksi. Minun arvostelijani ei ehkä muista sitä hetkeä kun on minua arvostellut mutta minä muistan noista jokaisen hetken. Muistan kun pääsin ripiltä, olin käynyt kampaajalla ensimmäistä kertaa ja sain itse valita millaisen kampauksen saan. Kampaukseni oli lyhyt, poikamainen ja pidin siitä ihan älyttömästi, tykkäsin katsoa aamusta peiliin kun aamulla heräsin. Olin mielestäni kaunis. Kun menin kouluun, kiusaajat huomasivat mun uuden kampauksen ja päättivät yhdessä ruveta arvostelemaan sitä; -Luuleeks toi että se on nyt kaunis? -Nii, sehän näyttää ihan myyrältä, hyi hitto! Olin metrin päässä teistä, istuin välitunnilla lattialla ja uskottelin muille lukevani kirjaa. Mutta kuulin joka sanan. Ihan joka sanan, enkä ole unohtanut niitä. En vieläkään vaikka tapauksesta on jo 18 vuotta. Te kiusaajat ette ehkä muista sitä hetkeä mutta minä muistan. Muistan sen varmasti loppuelämäni ajan. Seuraavana aamuna en enää katsonut peiliin ja jos katsoin niin en nähnyt siellä mitään kaunista vaan näin ruman tytön joka oli pilannut hiuksensa. Ne pitkät mustat hiukset olisi ollut kauniimmat ja jos ei kauniimmat niin niiden taakse olisi ainakin voinut piiloutua. Lyhyet hiukset kun ei auta piiloutumaan. 

Sukulaiset, ne on. No ne on pahoja, tarkoittaako sukulaisuus sitä että voi arvostella toista ihan tuosta vaan? Voit arvostella nuoren naisen kiloja kahvipöydässä mummon syntymäpäivillä? Minun mielestäni et voi, ei kellään ole oikeutta arvostella toisen olomuotoa, oli hän sitten minkä kokoinen tahansa! Ja kuten arvata saattaa, mua on tosiaan arvosteltu mummon luona, kahvipöydässä. Tätini sanoi ääneen että on se tuo Pertin tyttö lihonut, en muista kuka se tädeistäni oli, minulla on kuusi tätiä isän puolelta, muistan tilanteesta vain ne sanat ja oranssit housunlahkeeni. En voinut siinä tilanteessa muuta kuin painaa pään alas häpeästä ja sen takia muistan vaan nuo housut ja sanat. 

Mä oon myös rakastanut, oon rakastanut miestä joka on lyönyt minua, on potkinut, jopa kuristanut ja silti olen rakastanut koska olen luullut että vika on minussa ja minun on oltava se johon sen pahan olon voi purkaa. Luulin oikeasti niin. Kuvittelin että rakkautta on se kun edellisenä iltana oot saanut selkääsi ja toisena sitten pyydetään anteeksi ja sanotaan että ei tarkoittanut sitä, ei olisi halunnut tehdä niin. Annoin anteeksi. Kerran jos toisenkin. No se ”rakkaustarina” päättyi aikoja sitten ja hyvä niin. Ei siitä sen enempää.

Tähän loppuun pitäisi nyt kirjoittaa kuinka olen kasvanut noista teoista ja muistoista ulos ja oon parempi ihminen kuin he. Olen parantunut, aika on parantanut haavat, olen vahvempi kuin koskaan ennen jne jne. Mutta ei, en koe olevani parempi kuin kukaan muu. Olen edelleen sama pelle kuin aiemminkin, se jota on kiusattu ja arvosteltu. Ja tulen aina olemaan. Tulen aina ottamaan arvostelun henkilökohtaisena, tulen aina ajattelemaan että vika on minussa vaikka tiedän ettei niin ole. Minä kun olen itse itseni paras arvostelija. Jos joku on joskus sanonut minusta jotain pahaa niin senhän on oltava sitten niin ja minun on elettävä sen kanssa. Tähän painon pudotukseen ja elämäntaparemppaan tarvitsisin tsemppiä. Itse kun en jaksa itseäni tsempata vaikka itsellenihän tätä teen ja kyllä, hoen itselleni julkisesti että jaksaajaksaa vaikka päässä soi: -Juokse läski, juokse, ennen kun kiusaajat saa kiinni.

Mutta se minusta. 

Tähän aamuun haluaisin kertoa sinulle, olit sitten minkälainen tahansa että

olet arvokas!

xoxo Pelle