Missa mun kamera on?

Kuinka usein sita joutuu miettimaan mita viimeksi kuvasi? Kuvaan paljon, eritoten vauvan syntyman jalkeen, mutta jo ennen sita. Minulla on aina ollut hyvin voimakas tunneside kameroitani kohtaan, uusia ja vanhoja, huonoja ja parempia. Kun kamera on hukassa PANIKOIN.

Tunti sitten tajusin miksi en ole ottanut kuvia pariin paivaan, kamera on hukassa! Mihin ihmeeseen se oikein on mennyt (eihan se kamera mihinkaan itsestaan mene, itse sen sinne hukkaan on laittanut, epahuomiossa)? Mita kuvasin viimeksi? Sita perkeleen kivista peltoa tietysti. Juma. Eikai se kamera nyt makaa siella savisessa pellossa sateen ja tuulen armoilla? Eikai tyttareni viimeisimman kuukauden uroteot ole nyt vaan mennytta kamaa? Panikoin ja soitin miehelle, niin teen aina jos panikoin ja mies ei ole kaden ulottuvilla.

Kamera on anoppilassa ruokapöydalla. Mies se vaan ratkaisee paniikkitilanteet hienon positiivisesti ”Kylla se jossain on” ja sitten hetken paasta ”se on Mosossa pöydalla”. Huh helpotusta, ehdin jo pyydella maan tapojen mukaan menninkaisia palauttamaan varastamansa lainaamansa kameran. 

Kameroista ja kuvista puheen ollen Ragnar Axelssonin valokuvakirja ”Last days of the arctic” on hieno kirja. Suosittelen lampimasti kaikille kauniin ystaville.