Kuolemanpelko
Ensimmaista kertaa elamani 30 vuoden aikana minut on vallannut keskinkertainen kuolemanpelko. Nama on naita asioita, jotka liittyvat aitiytymiseen, eli lapsen saantiin, uskoisin. Eilen illalla mietin pimeassa peiton alla, kuinka kamalaa (vauvalle, ei niinkaan minulle) olisi jos kuolisin enka heraisikaan vauvani yohuutelointiin. Samaa olen miettinyt viime kuukausina muun muassa auton ratissa (alkuun olin ihan pelosta kankeana vauvan kanssa autoillessani), uidessa, jalankulkijana, terveyskeskuksessa ja oluen aaressa. Niin ja nyt.
Tietysti nuorempana tyttona (vai pitaako mun sanoa nuorempana naisena? vai vaan nuorempana? kenties tyttona? teinina?) kuolemaa ei juurikaan tullut ajateltua, ovathan kaikki kakskymppiset enempi (tai vahempi) kuolemattomia! Olen elamani aikana joutunut jos jonkinlaisten hyokkaysten kohteeksi, ihmisten ja elainten taholta (kylla, myös kerran kasiaseen kanssa silmatysten pariisissa vuonna 1999) ja olen ottanut todella ”turhia riskeja” eritoten hauskanpidon merkeissa, mutten siltikaan ole koskaan ajatellut kuolevani ennen kuin joskus rypistyneena 160 senttiseksi kutistuneena mummelina keinutuolissani rakkaimpaani kadesta kiinni pitaen.
Pienen pieni tyttoni on saanut minut varpailleni, enka uskalla enaa ottaa niita niin kutsuttuja ”turhia riskeja”. Missaanko siis jotain hyvaa mita elama tarjoilee? Meneeko specials of the day sivu suun? Sita mietin myoskin viime yona hereilla maatessani. Uskaltaisinko enaa syoda raakoja simpukoita thaimaalaisen seksityolaisen tarjoilemana tai juoda kadun miehen tarjoamaa juomaa tilanteen sita niin vaatiessa? En varmaankaan. Laskuvarjohyppy? En usko, ainakaan tana vuonna. Himalajan korkeimmalle huipulle kiipeaminen (haha, ihan ku mulla olisi moisiin rahaa tai edes oikeastaan kiinnostusta, ylamakeen kaveleminen ei vaan ole kivaa, mutta hypoteesina)? Not in this life.
Tanaan pohjolan kiviselle pellolle ajellessani kaasuttelin soratiella iloisen reippaasti paattaen etta elamani tulevat polut ovat taynna sudenkuoppia joita kaikkia ei millaan voi valttaa ja joskus putoaminen onkin ehka ihan vaan hyvaksi. Kantapaan kauttahan ja niin edelleen. Kuoleman pelko, luulen niin, on tullut jaadakseen. Onneksi energia aina sailyy, se vaan muuttaa muotoaan, kuoleman pelosta saa yllattavankin helposti elaman himon, luotan tahan olettamukseeni kuin kiveen.
”He who fears death cannot enjoy life” on Islantilaisen Dead -vaatemerkin slogani, joka osuu asian kantaan. Deadin perustaja Nonni sai HIV tartunnan jouduttuaan raiskauksen uhriksi muistaakseni nykissa joskus 90-luvulla (niin kylla miehenkin voi raiskata) hipoissa sammuttuaan. Ja tottahan tuo on, kuoleman pelko estaa elamasta. Tuli vaan mieleen tuo lainaus ja sen varmasti hyvin henkilokohtainen merkitys Nonnille. Tuolta Deadin sivuilta on myos lainaamani kuva.
Asiasta kolmanteen; kivinen pelto oli rikkaruohojen valtaama, kitkin kitkemasta paastyani ja hyva siita viela tulee! Nyt taytyy hieman ahkerammin kayda kitkemassa, ettei mun potut vaan urvahda sinne peltoon ennen aikojaan.