(Tässä kohtaa kuuluisi olla jälleen yksi selittelykappale, jossa kerron miksi en ole kirjoittanut seitsemään kuukauteen, mutta jota en jaksa tällä kertaa tehdä. Sen sijaan hyppään suoraan asiaan.)

Kun eräs henkilö naimisiinmenoaikeistamme kuultuaan (toivottavasti) vitsaillen kehotti perustamaan hääblogin, meinasin tikahtua nauruun. Juu, en ihan ole sellainen ihminen, joka ottaisi hääsuunnittelun niin tosissaan, että pitäisi ihan blogi perustaa sitä varten. Mutta niin vain on pakko myöntää, että välillä olisi haluttanut kirjoittaa omista ajatuksista joihinkin tiettyihin hääjuttuihin liittyen. Älkää nyt vetäkö iltateetänne väärään kurkkuun, en todellakaan ole perustamassa uutta blogia, mutta saattaa olla, että kirjoittelen tänne jotain. Tai ainakin tämän yhden tekstin, jonka jälkeen innostus todennäköisesti hiipuu taas vähintään seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

Sen pidemmittä puheitta itse aiheeseen: ketä kutsua häihin?

Yksi yleisimpiä lähestymistapoja aiheeseen tuntuu olevan ns. perinteisestä poikkeava – kaikkien mahdollisten sukulaisten, tuttujen ja kumminkaimojen kutsumisen sijaan vieraslistalle mahdutetaan vain ne oikeasti läheiset. Ne, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä. Ne, joita ilman ei voisi kuvitella juhlivansa naimisiinmenoa. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Minulla ei todellakaan ole mitään tätä taktiikkaa vastaan, mutta… Niin. En oikein tiedä osaanko selittää tämän mutan auki, mutta aion kuitenkin yrittää.

Minulla on valtavan suuri suku. Kolmen veljeni ja heidän perheidensä lisäksi kymmenen tätiä, viisi enoa, kaksi setää (joista osa jo edesmenneitä) ja 33 serkkua, lisäksi kaikkien puolisot, lapset ja lapsenlapset. En edes tiedä tarkkaa määrää, mutta uskon sen huitelevan jossain 140 henkilön kieppeillä. Sen lisäksi, että sukuni on valtavan suuri, on se myös valtavan ihana ja vahvan yhteisöllinen, varsinkin äidin puolelta. Olisin periaatteessa voinut kutsua lähes jokaisen, vaikka osaa en ole vuosikausiin tavannut. Jopa nopean karsinnan jälkeen kutsuttavien listalle olisi jäänyt n. 80 henkilöä (johon on laskettu myös vanhempani ja veljieni perheet), eli, öh, juhliin ei olisi mahtunut yhtään J:n sukulaista tai meidän kavereita.

Ja vaikka kuinka paljon puhutaan, että kutsutte vaan ketä oikeasti haluatte, niin minun mielessäni se ei vain ollut niin yksinkertaista. Mitä jos oikeasti olisi halunnut kutsua kaikki? Ehkä se on juuri tuo mainitsemani vahva yhteisöllisyys, josta tämä ajattelutapani juontuu. Myönnän nimittäin sen, että esim. jotkut vanhempieni sisaruksista tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset. Mutta en olisi ikinä pystynyt perustelemaan itselleni sitä, miksi jättäisin pari heistä kutsumatta, jos kutsun kuitenkin kaikki muut, en ikinä. Minulle suku on nimenomaan yhteisö, enkä osaa ajatella sitä yksilöinä, joista joku olisi tärkeämpi kuin toinen. Me ollaan vahva, yhtenäinen porukka, jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle. Tästä johtuen meillä vieraslistalle päätyivät kaikki tätini ja enoni puolisoineen. Myös edesmenneiden setieni puolisot, jotka eivät verisukulaisia olekaan.

Sitten päästiinkin seuraavaan osioon, eli serkkuihin. Tässäkin sama juttu – on muutama serkku, jotka ehkä ovat jollain tapaa muita ”läheisempiä”. Lainausmerkeissä siksi, että kukaan serkuistani ei varsinaisesti ole arjessamme läsnä emmekä tapaa kovin usein, mutta tämä läheisyyden tunne juontaa juurensa lapsuuteen, jolloin on oltu enemmän tekemisissä. Kuten tätien ja enojenkin kohdalla, tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta kutsua vain muutama serkku, joten vieraslistan rajallisuuden vuoksi päädyimme siihen ettemme kutsu heistä ketään. Tämä päätös oli minulle tosi vaikea ja joutui entisestään koetukselle tällä viikolla, kun aloin laittaa kutsuja kuoreen ja miettiä, että olisi sittenkin kivaa saada pari serkkua paikalle. Noin minuutissa pari serkkua oli ajatuksissani paisunut kahdeksikymmeneksi ihmiseksi.

Tästä kaikesta johtuen minun on välillä vaikea suhtautua siihen ajatukseen, että hääpäivänä ei tarvitse ajatella ketään muuta kuin itseään ja sitä mitä itse haluaa. Toki ollaan seurattu tätä ohjenuoraa aika pitkälle monessakin asiassa: emme tule noudattamaan mitään virallista hääetikettiä tai kaikkia perinteitä, joita vanhemmat ihmiset ehkä odottavat, mutta jotka me itse koemme epämiellyttäviksi. Mutta nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, joista jokainen on minulle rakas – en välttämättä välitä heidän mielipiteistään, mutta tunteistaan kyllä. Minua ei haittaa, jos jollakin kismittää se, ettei meillä ole häätanssia tai sukkanauhanheittoa tai että sulhasella on jalassaan tennarit eikä päällä ole puvuntakkia. Minua haittaa, jos jollakin harmittaa se, ettei tullut kutsutuksi vaikka sisko tuli.

Tilanteita ja sukuja on erilaisia, joten ymmärrän ihan täysin miksi jotkut ajattelevat tästä asiasta eri tavalla kuin itse ajattelen. En siis halua tuomita kenenkään valintoja, vaan tuoda oman, ehkä hieman valtavirrasta poikkeavan näkökulmani esiin. 🙂

Nonniin, ja nyt voinkin sitten vaieta loppuvuodeksi! Hehee.