Häiden vieraslista

(Tässä kohtaa kuuluisi olla jälleen yksi selittelykappale, jossa kerron miksi en ole kirjoittanut seitsemään kuukauteen, mutta jota en jaksa tällä kertaa tehdä. Sen sijaan hyppään suoraan asiaan.)

Kun eräs henkilö naimisiinmenoaikeistamme kuultuaan (toivottavasti) vitsaillen kehotti perustamaan hääblogin, meinasin tikahtua nauruun. Juu, en ihan ole sellainen ihminen, joka ottaisi hääsuunnittelun niin tosissaan, että pitäisi ihan blogi perustaa sitä varten. Mutta niin vain on pakko myöntää, että välillä olisi haluttanut kirjoittaa omista ajatuksista joihinkin tiettyihin hääjuttuihin liittyen. Älkää nyt vetäkö iltateetänne väärään kurkkuun, en todellakaan ole perustamassa uutta blogia, mutta saattaa olla, että kirjoittelen tänne jotain. Tai ainakin tämän yhden tekstin, jonka jälkeen innostus todennäköisesti hiipuu taas vähintään seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

Sen pidemmittä puheitta itse aiheeseen: ketä kutsua häihin?

img_20180315_161604_414.jpg

Yksi yleisimpiä lähestymistapoja aiheeseen tuntuu olevan ns. perinteisestä poikkeava – kaikkien mahdollisten sukulaisten, tuttujen ja kumminkaimojen kutsumisen sijaan vieraslistalle mahdutetaan vain ne oikeasti läheiset. Ne, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä. Ne, joita ilman ei voisi kuvitella juhlivansa naimisiinmenoa. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Minulla ei todellakaan ole mitään tätä taktiikkaa vastaan, mutta… Niin. En oikein tiedä osaanko selittää tämän mutan auki, mutta aion kuitenkin yrittää.

Minulla on valtavan suuri suku. Kolmen veljeni ja heidän perheidensä lisäksi kymmenen tätiä, viisi enoa, kaksi setää (joista osa jo edesmenneitä) ja 33 serkkua, lisäksi kaikkien puolisot, lapset ja lapsenlapset. En edes tiedä tarkkaa määrää, mutta uskon sen huitelevan jossain 140 henkilön kieppeillä. Sen lisäksi, että sukuni on valtavan suuri, on se myös valtavan ihana ja vahvan yhteisöllinen, varsinkin äidin puolelta. Olisin periaatteessa voinut kutsua lähes jokaisen, vaikka osaa en ole vuosikausiin tavannut. Jopa nopean karsinnan jälkeen kutsuttavien listalle olisi jäänyt n. 80 henkilöä (johon on laskettu myös vanhempani ja veljieni perheet), eli, öh, juhliin ei olisi mahtunut yhtään J:n sukulaista tai meidän kavereita.

Ja vaikka kuinka paljon puhutaan, että kutsutte vaan ketä oikeasti haluatte, niin minun mielessäni se ei vain ollut niin yksinkertaista. Mitä jos oikeasti olisi halunnut kutsua kaikki? Ehkä se on juuri tuo mainitsemani vahva yhteisöllisyys, josta tämä ajattelutapani juontuu. Myönnän nimittäin sen, että esim. jotkut vanhempieni sisaruksista tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset. Mutta en olisi ikinä pystynyt perustelemaan itselleni sitä, miksi jättäisin pari heistä kutsumatta, jos kutsun kuitenkin kaikki muut, en ikinä. Minulle suku on nimenomaan yhteisö, enkä osaa ajatella sitä yksilöinä, joista joku olisi tärkeämpi kuin toinen. Me ollaan vahva, yhtenäinen porukka, jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle. Tästä johtuen meillä vieraslistalle päätyivät kaikki tätini ja enoni puolisoineen. Myös edesmenneiden setieni puolisot, jotka eivät verisukulaisia olekaan.

Sitten päästiinkin seuraavaan osioon, eli serkkuihin. Tässäkin sama juttu – on muutama serkku, jotka ehkä ovat jollain tapaa muita ”läheisempiä”. Lainausmerkeissä siksi, että kukaan serkuistani ei varsinaisesti ole arjessamme läsnä emmekä tapaa kovin usein, mutta tämä läheisyyden tunne juontaa juurensa lapsuuteen, jolloin on oltu enemmän tekemisissä. Kuten tätien ja enojenkin kohdalla, tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta kutsua vain muutama serkku, joten vieraslistan rajallisuuden vuoksi päädyimme siihen ettemme kutsu heistä ketään. Tämä päätös oli minulle tosi vaikea ja joutui entisestään koetukselle tällä viikolla, kun aloin laittaa kutsuja kuoreen ja miettiä, että olisi sittenkin kivaa saada pari serkkua paikalle. Noin minuutissa pari serkkua oli ajatuksissani paisunut kahdeksikymmeneksi ihmiseksi.

Tästä kaikesta johtuen minun on välillä vaikea suhtautua siihen ajatukseen, että hääpäivänä ei tarvitse ajatella ketään muuta kuin itseään ja sitä mitä itse haluaa. Toki ollaan seurattu tätä ohjenuoraa aika pitkälle monessakin asiassa: emme tule noudattamaan mitään virallista hääetikettiä tai kaikkia perinteitä, joita vanhemmat ihmiset ehkä odottavat, mutta jotka me itse koemme epämiellyttäviksi. Mutta nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, joista jokainen on minulle rakas en välttämättä välitä heidän mielipiteistään, mutta tunteistaan kyllä. Minua ei haittaa, jos jollakin kismittää se, ettei meillä ole häätanssia tai sukkanauhanheittoa tai että sulhasella on jalassaan tennarit eikä päällä ole puvuntakkia. Minua haittaa, jos jollakin harmittaa se, ettei tullut kutsutuksi vaikka sisko tuli.

Tilanteita ja sukuja on erilaisia, joten ymmärrän ihan täysin miksi jotkut ajattelevat tästä asiasta eri tavalla kuin itse ajattelen. En siis halua tuomita kenenkään valintoja, vaan tuoda oman, ehkä hieman valtavirrasta poikkeavan näkökulmani esiin. 🙂

Nonniin, ja nyt voinkin sitten vaieta loppuvuodeksi! Hehee.

suhteet oma-elama

Yksi vuosi, kymmenen kuukautta ja kymmenen päivää myöhemmin

Tänä blogittomana aikana olen viettänyt kaksi kuukauden mittaista kesälomaa, jolloin olen unohtanut hetkeksi kaikki arkiset murheet. Syönyt aika paljon jäätelöä ja katsonut aika monta jaksoa Grimmiä, valvonut pitkään ja nukkunut vielä pidempään. Istunut autossa ja nähnyt monta uutta paikkaa Seinäjoelta Kajaaniin ja Joensuusta Utsjoelle, hoilannut täysiä Pohjois-Karjalaa Ilosaareen ajellessa ja Boom Kahia Karigasniementiellä ukulelen säestyksellä. Ollut haltioituneena eturivissä Apulannan, Maija Vilkkumaan, Mew’n, Pariisin Kevään, Vesalan ja Scandinavian Music Groupin keikoilla, biisistä riippuen bailannut, laulanut mukana, fiilistellyt silmät kiinni tai antanut kyyneleiden valua. Olen kävellyt monta sataa kilometriä Pokémonien perässä maailman parhaimman tyypin kanssa, riemuinnut, kun Dratini-karkkeja oli lopultakin tarpeeksi tai kun Pidgeysta tulikin Ditto, nauranut että on meilläkin harrastukset. Viettänyt aikaa rakkaiden pienten (ja isompienkin) ihmisten kanssa, rakentanut pikkulegoista leipomoita ja jäätelökioskeja, etsinyt aarteita leikisti olohuoneesta ja oikeasti metallinpaljastimella raunioituneen seurojentalon pihalta. Ehdottanut, että tehtäiskö se mistä ollaan jo pitkään puhuttu, ja sen seurauksena saanut vasempaan nimettömään sormuksen, jonka onnistuin jo kerran hukkaamaan mansikkamaalle.

Ja nyt suunnittelen ensi kesälle häitä, joista satunnaisen Facebook-hääkirppistarkkailun perusteella tulee maalaisromanttiset; minä kun luulin vain haluavani kivalta näyttäviä asioita. Olen lukenut liian monta kommenttia, joissa jonkun mielestä tämä maalaisromanttisuus on ehdoton ei omissa juhlissa ja tulee sellainen olo, etten minäkään voi sellaista haluta. Sittenhän kaikki luulevat, että haluan sitä vain siksi koska niin haluaa joka toinen muukin morsian, vaikka oikeasti minä nyt vaan satun tykkäämään maanläheisyydestä, yksinkertaisuudesta, harsokukista ja sen sellaisesta. Mutta koska meitä on tässä kaksi ja en minä itsekään mikään yksiulotteinen ihminen ole, niin haluaisin juhliimme myös mustavalkoista rokkimeininkiä ja jotain värikästä, ehkä origamin jos toisenkin ja mitähän vielä. Ehkä siitä juuri silloin tulee omanlainen tyyli, jonka ei tarvitse sopia minkään valmiin otsikon alle.

Näiden kepeiden kesäpäivien ja häähumun rinnalle on mahtunut myös monenmonta arkisen harmaata, välillä aika mustaakin päivää. Varsinkin vuosi 2016 oli sellainen, etten muista siitä juuri muuta kuin sen, että se oli kamala. Tuli uusi työnkuva ja liian monta liian isoa muutosta liian nopealla aikataululla, oli liian suuri vastuu ja siihen nähden riittämättömät taidot ja vähäinen tuki. Oli jatkuva epävarmuus, riittämättömyyden tunne, keskittymiskyvyttömyys, aika monet itkut ja unettomat aamuyöt. Työasiat pyörivät mielessä silloinkin kun ei todellakaan olisi pitänyt, olin henkisesti aivan loppu, fyysisesti joko ylikierroksilla käyvä hermokimppu tai niin väsynyt, etten jaksanut tehdä muuta kuin yrittää selviytyä seuraavaan päivään. Stoppi tuli kaksi päivää ennen joululoman alkua, kun influenssa iski (ja vietin suurimman osan joulusta yksin kotona). Tämä vuosi onkin ollut paljon paljon parempi, joskaan ei täydellinen vieläkään. Siihen ei ehkä auta muu kuin uran vaihto, mutta ei siitä sen enempää nyt.

Mitäs vielä.

Noh, tämän tajusin eilen: olen ehkä hieman tiedostamatta yrittänyt alkaa olla sellainen ihminen kuin haluan olla. Kuulostaa yksinkertaiselta, ja sitä se onkin, mutta ei ole aiemmin ihan onnistunut. Esimerkki: olen sellainen tyyppi, joka on aina katsellut ihaillen, ehkä jopa vähän kateellisena ihmisten tyylejä festareilla ja katukuvassa ajatellen voi kun minäkin voisin näyttää tuolta. Jossain vaiheessa päässä naksahti: SINÄ VOIT NÄYTTÄÄ SILTÄ SENKIN TOOPE, SENKUS NÄYTÄT. Ja niin olen tehnyt. Tämä sama pätee myös uusiin harrastuksiin – vuosikausia olen halunnut kokeilla kuorolaulua ja alkaa tanssia, mutta en oo uskaltanu tai saanu aikaseksi ku mitä jos se ei ookaan kivaa tai jos oonki ihan huono. Noh, viime syksynä liityin kuoroon, ensi kuussa alkaa street-tanssi. Nyt mietin vain miksi en ole tajunnut tätä aiemmin.

Sellainen kevyt ajatusoksennus tähän väliin. Nyt menen paistamaan lättyjä, koska haluan ja koska voin. En tiedä milloin seuraavan kerran palaan tänne; toivottavasti pian, sillä minulla on ollut ikävä kirjoittamista. Ja edelliseen kappaleeseen viitaten: ei se oo ku kirjottaa.

img_20160624_222903.jpg

 

suhteet oma-elama