Viime aikoina
Viikko sitten juhlittiin kahta veljentyttöä; nuoremmalle annettiin nimi ja isosiskonsa vietti 3-vuotissynttäreitään. Me saatiin kunnia toimia kummeina, ja niin tuli minun kummityttöduostani trio. Onneksi rakkautta riittää ihan jokaiselle, myös heille, jotka ovat ihan vaan lapsia ilman kummi-etuliitettä. J soitti kitaraa, minä lauloin vapisevasti mutta yllättävän vahvasti ja yritin olla katsomatta ketään silmiin, etten vain alkaisi itkeä. Vauvaa vilkaisin pari kertaa – hän nukkui onnellisena esityksemme ohi niin kuin koko juhlan ajan muutenkin. Minulle ei kaikkien kälyn epäilyistä huolimatta tullut vauvakuumetta. Ei ainakaan itse vauvasta, mutta tämän lahjaksi saamat maailman suloisimmat ja pienimmät Converse-tossut kyllä aiheuttivat mielenkiintoisia tuntemuksia. Koomista. Hieman koominen oli myös synttärisankarimme kulkiessaan jatkuvasti äitinsä perässä kysellen äiti joko minä NYT saan avata lahjoja ja hetken koittaessa yrittäessään vaivihkaa napata paketteja itselleen myös pikkusiskon puolelta pöytää.
Töissä on ollut mukavaa, joskin välillä vähän tylsää, kun joka hetkelle ei ole riittänyt tekemistä. Pomo kertoi olevansa yllättynyt siitä, kuinka nopeasti olen päässyt hommiin sisään – kuvitteli kuulemma, että siinä kestäisi paljon kauemmin. Hyvä palaute (erityisesti se, kun tähän arastelijaan viitattiin sanalla ’rohkeus’) lämmitti mieltä kovasti, varsinkin kun itseänikin pelotti, että tuleekohan mistään mitään niin pitkän tauon jälkeen. Onneksi tulee.
Kaikki taloutemme jäsenet eivät ole yhtä onnellisia siitä, että allekirjoittanut ei enää vietä kaikkea aikaansa kotona.
Muutoin päivät ovat olleet hyvin pitkälti samanlaisia kuin aina ennenkin. Tosin sillä erotuksella, ettei ole tarvinnut potea huonoa omatuntoa sohvalla istumisesta tai Netflixin tuijottamisesta, kun vastapainona on ollut päivittäin monta tuntia järkevää tekemistä. Tuntuu aika hyvältä, kun yhtäkkiä kaikki työttömyyden mukana tullut stressi, ulkopuolisuuden tunne ja häpeä ovat kadonneet kuin taikaiskusta. Ja kun käsitteet ”viikonloppu” ja ”vapaa-aika” oikeasti tarkoittavatkin jotain. Ahh. Uutta entiseen eloon verrattuna on myös se, että on täytynyt yrittää ohjelmoida aivot uudelleen kotitöiden ja ruuanlaiton suhteen. Aiemmin oli ihan luonnollista, että minä tein 90% hommista, koska olin kuitenkin koko ajan kotona, mutta nyt tilanne on tietysti aivan eri. On ollut yllättävän vaikeaa delegoida vastuuta J:lle, kun on niin tottunut siihen, että hoitaa itse lähes kaiken… Noh, ehkäpä tässä löytyy vielä jonkinlainen tasapaino.
Mitäs vielä, hmm. Noh, tämä viikonloppu oli töiden aloittamisen jälkeen ensimmäinen, jolloin ei tarvinnut olla reissaamassa minnekään, joten enköhän tullut kipeäksi. En mitenkään älyttömän pahasti, mutta juuri sen verran, etten päässyt eilen ulos nauttimaan viikon kauneimmasta päivästä. Nyyh. Tänään on onneksi jo sen verran parempi olo, että voisin uskaltautua pienelle kävelylle. Päivän ohjelmassa on myös tietokonepöydän sotkuisuudesta ja lattialla leijailevien karvapallojen määrästä päätellen siivousta. Ah, elämä.