Hjåmhå

Olen jo sängyssä, mutta uni ei tule. Ajattelin väsyttää itseni kirjoittamalla hajanaisia ajatuksiani ylös tänne blogiin. Katsotaan sitten aamulla kuinka monta typoa sain aikaiseksi.

Jostain täysin järjenvastaisesta syystä päässäni soi Scandinavian Music Groupin Tällaisena kesäyönä; täsmällisemmin sanottuna se kohta, jossa lauletaan ”nyt on jo pimeää, huomenna vaihtuu elokuuksi”. Eihän siinä tällä nimenomaisella hetkellä ole mitään ideaa, kun juuri vaihtui kesäkuuksi. Ja on kaikkea muuta kuin pimeää.

Niin, kesä. Haluaisin tässä vaiheessa tunnustaa, että en tykkää liian lämpimästä säästä, iltapäivälehdistön hehkuttamista helleaalloista. Kivoja ovat sellaiset päivät, kun tarkenee olla ulkona kepeissä kesävaatteissa, muttei kuitenkaan ole liian kuuma. Helle, hiki, nihkeä iho, tukala olo, kamala jano koko ajan, hyi olkoon. Minunpa mielestäni parasta kesässä on ehdottomasti valo. Yöttömät yöt. Kun istuu hyppytornin laella katsomassa kuinka aurinko ehkä juuri ja juuri käväisee horisontin takana ja kohta jo nouseekin taas. Kun herää lapsuudenkodissa siihen, että aamuyön aurinko paistaa suoraan ikkunasta sisään valaisten koko huoneen kultaiseksi. (Pimennysverhot, ei ikinä.) Ja niin edelleen.

Töks.

Haluaisin kirjoittaa tänne paljon enemmän, mutta kun minulle ei oikein tapahdu mitään kertomisen arvoista. Ajatuksetkin tuntuvat kiertävän samoja ratoja mitä aina, enkä oikein jaksaisi toistaa itseäni.

No, sen voisin kertoa, että viime viikolla minuun iski ihan uskomaton kaipuu kesään 2012. Olin silloin vapaaehtoisena leirinvetäjänä kansainvälisellä vapaaehtoistyöleirillä (huh mikä sanahirviö) eräässä pienessä kylässä eteläisessä Suomessa. Valehtelematta voin sanoa, että nuo kaksi viikkoa kuuluvat ehdottomasti elämäni hienoimpiin kokemuksiin. Tapasin mielettömän ihania ihmisiä, koin uusia asioita, vaikutuin vapaaehtoistyön voimasta, ylitin itseni ammatillisessa mielessä ja olin koko tuon ajan niin aito oma itseni kuin vain voi olla. Siis oikeasti, tulin ulos kuorestani heti toisena päivänä -> vrt. viiden kuukauden vaihtoni, jonka aikana korkeintaan hieman raotin todellista sisintäni kurssikavereilleni. Oih ja voih. Voisin ehkä piakkoin muistella noita päiviä täälläkin pidemmän kaavan kautta, mutta nyt on tyytyminen tähän: ikävä on kova.

Vieläkään ei oikein nukuta, mutta käsi puutuu sen verran ikävästi, että ehkä on aika lopettaa. Julkaisen tämän, vaikka punaista lankaa ei ole olemassakaan. Ei sitä aina tarvitse.

Rakkautta uuteen viikkoon!