Kuulumisia ja seuraava kirja

Helou! Viime päivät ovat kuluneet aika tiiviisti käsitöitä tehden. Olen virkannut pipon ja hartiahuivin, toissapäivänä aloin kutoa sukkia. Olen jo ylittänyt sen pisteen, missä käsityöt ovat vain leppoisaa ajanvietettä; tällä hetkellä niiden tekeminen on ainoa keino saada olo tuntumaan edes jollain tavalla aikaansaavalta ja epäluuserimaiselta. Joululahjatehdas, ihan hyvä työpaikka. (Joskaan toisten hyvällä mielellä ei pahemmin laskuja maksella. Heh.)

Nojoo, tuosta ehkä saattoikin päätellä, että mieli on ollut vähän maassa tämän työttömyyden, rahattomuuden ja toimettomuuden takia. Mutta enpä kehtaa siitä sen kummemmin valittaa; osittain oma vikahan se on, kun ei ole ahkerammin yrittänyt. Tänään päätin taas jatkaa yrittämistä ja hain yhtä paikkaa. Jos ei nyt tärppää, niin ehkä seuraavalla kerralla jo sitten. Kyllä minä tästä suosta vielä nousen.

Tämä kuva ei liity mitenkään mihinkään, mutta laitoinpahan nyt kuitenkin täytteeksi.

Tänään on muuten tasan kuukausi siihen päivään, kun ollaan J:n kanssa kateltu toisiamme vuoden verran. Vuoden. Siis ihan oikeasti vuoden. 12 kuukautta, 365 päivää. Aika uskomatonta, että nyt puhutaan minusta – ihmisestä jolla on ollut maailman huonoin tuuri kaikenlaisessa sukupuolten välisessä romanttismielisessä kanssakäymisessä. Minullako muka pitkäaikainen poikaystävä, hah. En uskoisi, jollei todistusaineisto möllöttäisi tuolla sohvalla lukemassa ruotsia (=mitä luultavimmin täydessä unessa). Mutta joo, 11 kuukauttakin on jo juhlimisen arvoinen saavutus, joten tänään taidetaan syödä jäätelöä.

Ite haiskahdat tekosyyltä.

Sitten vielä loppuun kirja, jonka olen lukenut enemmän kuin kolme kertaa. Tämä kohta tuotti yllättävän paljon päänvaivaa! Kyllähän minä olen useammankin teoksen lukenut useampaan kertaan, mutta että yli kolme. Hmm. Kävin läpi suppeahkon romaanikokoelmani, ja löysin sieltä tasan yhden kirjan, jonka voin varmuudella sanoa lukeneeni aika tosi monesti – Richard Adamsin Ruohometsän kansan. Rakastin sitä lapsena, rakastan sitä edelleen. Ei edes hävetä myöntää, vaikka joidenkin mielestä tarina villikaniineista ei välttämättä ole se kaikista katu-uskottavin teos. Mutta kun se on hyvä! Ja sitä paitsi melkoisen raaka ja verinen noin niin kuin lastenkirjaksi. Mutta on se ihanakin. Lukekaa vaikka itse.