”Light bulb!”

Viime yönä hetkeä ennen nukahtamista ärsytti. Yritin kääntyä kyljeltä selälleni, mutta en pystynyt, koska olin jumissa jo nukahtaneiden miehen ja kissan välissä. Kumpikaan ei hievahtanutkaan, kun yritin varovasti pyörähtää parempaan asentoon. Hmph, pakkoko tuon kissan oli tulla tuohon kylkeen kiehnäämään, ku normaalisti nukkuu jalkopäässä. Ja miksi tuoki on jo niin unessa ettei tajua siirtyä, minun jalkoihin sattuu yhyy. No sitten mietin, että mitä jos ne ei oliskaan siinä. Mahtuisi kyllä pyörimään niin paljon kuin huvittaa, mutta olisi varmaan aika yksinäistä. Ja joo, olisihan se kivaa jos ei tarvitsisi herätä yöllä siihen, että jompikumpi on rohmunnut kaiken peiton (kyllä, kissakin harrastaa tätä toisinaan) tai että toinen mäiskii minua kyynärpäällä naamaan, mutta… niin. Parempi näin. Paljon parempi. (Rehellisyyden nimissä muuten todettakoon, että noin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä minä olen se, joka käyttää kyynärpäitään holtittomasti toisen unirauhan rikkomiseen.)

Ja kyllä minä lopulta sain asentoakin vaihdettua, kun semisti väkivalloin raivasin itselleni tilaa. Arvatkaa vaan kumpi ei edelleenkään tehnyt elettäkään liikahtaakseen pois tieltä… No voin kertoa, se oli tää:

Peittorohmu itse.