Luokkakokous – mennäkö vai eikö mennä
Sain toissapäivänä kutsun Facebook-ryhmään, jossa suunnitellaan yläasteaikaisen luokkamme luokkakokousta. En vieläkään ole varma, miten asiaan tulisi suhtautua.
Kuten olen aikaisemminkin kertonut, yläasteaikani ei ollut maailman ruusuisinta, mikä oli suureksi osaksi seurausta muutaman luokkalaiseni käytöksestä. Minua härnättiin, nimiteltiin ja haukuttiin, niin koulussa kuin netissäkin (ii2♥). Minulle vittuiltiin, minulta pöllittiin tavaroita, sanomisillani ja mielipiteilläni ei koskaan tuntunut olevan mitään arvoa. Paljon oli sellaista itsessään melko harmitonta päänaukomista, jota ihan jokainen (ainakin meidän luokalle joutunut) sai vuorotellen osakseen. Se vaan että kun paskaa alkaa sataa niskaan melkein päivittäin ja sävy vaihtuu viattomasta vittuilusta johonkin ihan muuhun, niin eipäs ole enää niin kovin harmitonta. Jossain vaiheessa tuo raja ylittyi, ja koin olevani ihan puhtaasti kiusattu. Näin jälkikäteen analysoituna voin kuitenkin sanoa, että selvisin moniin muihin verrattuna todella vähällä. Kiusaaminen ei kestänyt koko kolmea vuotta, vaan seiskan alun ja koko ysiluokan sain olla muistaakseni aika rauhassa. Mulla oli koko ajan monta ystävää ja kaveria, joiden olemassaolo auttoi ihan järjettömän paljon. Missään vaiheessa en lannistunut ihan kokonaan enkä alkanut tosissani uskoa olevani niin hirveä kuin jotkut väittivät minun olevan, joten itsetuntoni ei murskaantunut ihan palasiksi vaikka kolhuja saikin. Mutta olihan tuo kaikki silti aivan totaalisen syvältä ja ennen kaikkea väärin.
Haluaisin tässä vaiheessa korostaa, etten oikeastaan ole ollut katkera enää pitkään aikaan. Olen mielessäni antanut anteeksi kaikille ilkeilijöille, sillä luulen heidän olleen vain täysin tietämättömiä siitä, kuinka paljon he minua loukkasivat. Kaikki luokkalaiseni olivat kuitenkin halutessaan hyviä tyyppejä. Hauskoja ja mukavia. Voin jopa sanoa olleeni suurimman osan kaveri, ainakin jossain vaiheessa. Olen varma siitä, että näin kymmenen vuoden jälkeen jokainen meistä on kasvanut ja aikuistunut sen verran, ettei enää koskaan tulisi mieleenkään kohdella ketään niin kuin toisiamme pahimmillaan kohdeltiin. Olisi tavallaan ihan hauskakin nähdä kaikkia, tutustua vähän uudelleen ja ehkä jopa olla aikuinen ja ottaa tämä kiusaamisasia puheeksi heidän kanssaan. Muistella yhdessä hauskoja hetkiä, joita niitäkin onneksi noihin kolmeen vuoteen mahtui. Vaikka sitä, kun meidän luokanvalvoja (jolla ei kyllä ollut kaikki inkkarit kanootissa) suuttui syystä äks eräälle toiselle opettajalle ja kostoksi soitti aamunavauksessa Ismo Alangon Vittu kun vituttaa. Tai kun joku pojista kävi salaa sörkkimässä äikän luokan kelloa, minkä ansiosta päästiin välitunnille puoli tuntia etuajassa. (Okei, silloin ei naurattanut kyllä yhtään, nyt ehkä vähän. :D)
Mutta äääääääääh. Vaikka en muistelekaan noita vuosia enää pahalla ja vaikka järjellä ajateltuna tiedän päässeeni kaikesta yli jo aikaa sitten, niin silti nuo kokemukset ovat jättäneet jälkensä minuun. Nimittäin sillä hetkellä kun kutsu tuohon ryhmään napsahti, ensimmäinen ajatukseni oli: ”Miksi minut on lisätty tänne? Kohta varmaan joku tulee sanomaan, että miksi tuo vitun nipo/näkkäri/ruma/läski/vammanen on pyydetty mukaan.” Yhtäkkiä vuosia sitten saavutettu zen-tila katosi taivaan tuuliin ja sujahdin hetkessä takaisin yläasteaikaiseen rooliini. Mieleen tulvivat toinen toistaan inhottavammat jutut ja valehtelematta kuulin päässäni tiettyjen ihmisten pilkkaavat äänensävyt. Ihan järjetöntä, kyllähän minä tiedän, ettei kukaan noista ihmisistä enää sanoisi minulle noin. Ei Facebookissa, eikä varsinkaan päin naamaa. Mistä tämä ahdistus sitten oikein kumpuaa?
Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa miettiä tätä asiaa ennen lopullisen päätöksen tekoa. Tällä hetkellä en ihan tosissaan tiedä mitä teen.
Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Miten reagoitte?