Luokkakokoushavaintoja

On hämmentävää, miten ihminen voi pitkällä aikavälillä sekä muuttua valtavasti että pysyä ihan samanlaisena. Sitä voi aivan tavallisesti jutella pojan miehen kanssa, joka ei kymmenen vuotta aiemmin osannut kommunikoida muuten kuin vittuilemalla. Se heppu, joka ei puhunut juuri koskaan mitään, onkin yhtäkkiä eniten äänessä. Kukaan ei kutsu minua typerillä nimillä, sylje suustaan märkiä paperipalloja hiuksiini tai sytytä Axe-suihkua tuleen ja meinaa siinä sivussa käräyttää minuakin. Mutta sitten kuitenkin tuntuu ihan siltä kuin olisi ovesta astumalla matkannut ajassa taaksepäin vuoteen 2005. Ihan samat tyypit, samat eleet, ilmeet, äänenpainot, samat naurut, samat tavat kertoa hauskoja ja vähemmän hauskoja juttuja. Itsellä sama rooli mikä silloinkin – olla se tyttö, joka ei oikein kuulu joukkoon.

Hassua kyllä, miten helppoa onkaan luiskahtaa takaisin siihen samaan vanhaan rooliin, vaikka onkin omasta mielestään kovin erilainen ihminen kuin vuosikymmen sitten. Tai ehkei erilainen, mutta tuplasti itsevarmempi, voimakkaampi ja parempi versio itsestään. Ehkä kaikki vanhat, ikävät kokemukset vaikuttavat omaan olemiseen enemmän kuin kuvittelenkaan, tai sitten ne luokkakavereiksi valikoituneet tyypit ovat muuten vaan liian erilaisesta maailmasta lähtöisin. Olisi ihan jännä tietää, miten olisin sopeutunut tuohon porukkaan, jos se olisi muodostunut vasta nyt kaikkien ollessa jo reilusti yli kaksikymppisiä. Olisinko silloinkin ollut ulkopuolinen, olisinko alkanut kaveerata samojen henkilöiden kanssa kuin kymmenen vuotta sitten. Kuka tietää.

No mutta. Ulkopuolinen tai ei, oli silti oikein kiva ilta. Tuntui hyvältä huomata, että oltiin puolin jos toisin kasvettu aikuisiksi ja että voitiin istua iltaa hyvässä hengessä, vaikka ei kaikki keskenämme mitään sydänystäviä ikinä oltukaan. Harmillista oli se, että meistä kuudestatoista paikalle saapui lopulta vain seitsemän. Paria ei tavoitettu, muutamaa ei ilmeisesti kiinnostanut yhtään, yksi ei päässyt paikalle ja kaksi jätti muuten vaan tulematta, vaikka aiemmin ilmoittivatkin osallistuvansa. Olisi ollut kiva nähdä ihan jokaista.

Ehkä kokeillaan parin vuoden päästä uudestaan.

Allekirjoittanut on ainakin muuttunut kymmenessä vuodessa vähän vähemmän vakavaksi ja oppinut sen, ettei otsatukkaa kannata leikata itse.