Olin pari päivää työmatkalla opiskelukaupungissani, vieläpä vanhalla koulullani. (Tai oikeammin sen kuvaannollisilla raunioilla; kampuksen lakkautuspäätös tehtiin jo aikaa sitten, eikä uusia opiskelijoita ole otettu sisään sitten syksyn 2012.)

Jonotin lounaalle tutussa ruokasalissa – hyvä etten alkanut kaivaa lompakosta opiskelijakorttia ja ruokalippua – ja söin tuttujen keittäjien laittamaa ruokaa. Istuin kuuntelemassa puheenvuoroja siellä samaisessa salissa, jonka takapenkeiltä seurattiin milloin mitäkin seminaareja vaihtelevalla kiinnostuksella. Kiipesin tuttuja natisevia portaita pitkin yläkertaan ja imin itseeni ainutlaatuista satavuotiaan talon tuoksua. Illalla katselin vähän haikeana valaistuja ikkunoita, joiden takana keskustellaan nykyään ammattislangin sijaan vierailla kielillä.

Myönnän avoimesti, että olen normaalioloissakin nostalgiassa ärsyttävyyteen asti vellovaa tyyppiä, mutten olisi silti ikinä uskonut reagoivani tuohon vierailuun niin voimakkaasti kuin nyt reagoin. Valehtelematta aloin melkein itkeä, kun katselin kampuksen vierellä virtaavaa jokea ja vastarantaa, joka joskus oli koti. Vedin keuhkoni täyteen kirpeää syysilmaa ja palasin hetkessä takaisin opiskeluaikoihin – lukuvuoden aloituksiin, syksyn ensimmäisiin tutorpalavereihin, ykkösiin, vaihtareihin, ryhmäytyksiin ja yhteisöllisyyspäiviin. Alkupäivien jännitykseen ja innostukseen, motivaatiopuuskiin ja odotuksiin.

Ajatuksissa pyörähtivät kaikki ne pojat, joihin ehdin neljän vuoden aikana rakastua. Spontaanit suudelmat keskellä baaria, epäonnistuneet nettitreffit, salamaihastumiset, kaukorakkaudet, jäähyväiset revontulitaivaan alla, loppumattomilta tuntuneet sydänsurut. Se, kuinka kaikki aina kaatui välimatkaan, joko fyysiseen tai henkiseen. Hän, joka tuntui oikeammalta kuin kukaan muu ennen kuin mitään oli oikeastaan edes tapahtunut, ja joka tuntuu samalta edelleen.

Sitten se hetki, kun yhden opiskelukaverin kanssa vietettiin ekaa kertaa aikaa kahdestaan ja naurettiin hervottomina pingviininkakasta kertovalle uutiselle, täysin tietämättöminä siitä, että kehkeytymässä oli jotain koko loppuelämän kestävää (kyllä, olen varma). Se tyttö, joka jostain minulle tuntemattomasta syystä hakeutui juuri minun seuraani heti ensimmäisenä koulupäivänä ja jota voin edelleen kutsua ystäväkseni. Ne tyypit, joiden kanssa en ikinä olisi uskonut ystävystyväni, mutta ystävystyin silti, ja maailman ihanin kämppis, joka teki soluasumisesta parempaa kuin ikinä uskalsin kuvitella.

Se, miten paljon noihin neljään vuoteen mahtui ja miten paljon niiden aikana kasvoi, tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna ihan käsittämättömältä. Sitä ehti hukata ja löytää itsensä aika monta kertaa, saada uusia ystäviä ja menettää vanhoja, käydä lukemattomissa paikoissa, oppia näkemään harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi. Vaikka välillä olikin vaikeaa, ankeaa, yksinäistä ja mitä nyt ikinä ja vaikka saamamme opetuksen laadusta saattoi olla montaa mieltä ja vaikka lopussa halusin vain mahdollisimman kauas koko kaupungista, niin silti (tai ehkä juuri siksi) nuo vuodet tuntuvat nyt jälkikäteen ajateltuna mielettömän tärkeiltä kokonaiskuvan kannalta.

Veikkaan että se kummallinen haikeus joka minuun eilen iski, oli ennen kaikkea seurausta siitä, ettei meidän koulua enää ole olemassa. Fiilis olisi varmaan ollut ihan toisenlainen, jos pihamaalla olisi pyörinyt meidän opiskelijoita tai jos olisi voinut käydä moikkaamassa meidän lehtoreita. Nyt vaan suretti, kun tiesi ettei ole enää ketään ylläpitämässä perinteitä, ettei ole enää meitä. Huoh.

En haluaisi vielä klikata julkaise blogipostausta, koska tämä jäi nyt vähän tällaiseksi epämääräiseksi ajatusoksennukseksi, mutta on ehkä pakko mennä nukkumaan. En uskalla jättää tätä luonnoksiin lojumaan, sillä kävisi kuitenkin juuri niin kuin on käynyt ihan joka kerta viime aikoina, kun olen jotain yrittänyt kirjoittaa. (Tiedätte varmaan.) Parempi ehkä siis vaan klikata.

Hyvää yötä.

Istun koneella ja käytän aikaani turhuuksiin, vaikka pitäisi olla tehokas – mennä suihkuun, imuroida, käydä kaupassa. Eteisen lattialla lojuu puoliksi tyhjennetty matkalaukku, joka pitäisi kohta pakata uudelleen. Kiire onneksi väheni parilla tunnilla, kun lähtöaikaa tarkistaessani huomasin ostaneeni vahingossa lipun myöhempään junaan kuin alunperin aioin.

Olen koko aamun ollut kuulevinani jostain Toffon äänen, vaikka hyvin tiedän sen olevan sadankolmenkymmenen kilometrin päässä hoidossa, jotta minun reissailuni olisi aavistuksen helpompaa. (Hassua, miten voimakkaasti kissan poissaolon huomaa – tuntuu kuin kodista puuttuisi pala.)

Pyykkikone pyörii jo kolmatta kertaa vuorokauden sisään. Keittiön lattia on vieläkin vähän tahmea perjantaina kaatuneesta kokiksesta. Viimeviikkoisten vieraiden lakanat ovat pesemättä. Kaikesta huomaa, etten ole ollut kotona vähään aikaan.

Vaikka en kokenutkaan olevani loman tarpeessa, niin aika hyvää tämä silti tekee. Kun voi nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, katsoa Gleetä vaikka koko päivän, pidentää reissua parilla yöllä jos siltä tuntuu. Käydä veljen tai J:n kanssa kalassa, pelata lautapelejä ja ristiseiskaa, syödä jäätelöä vähän joka välissä, opetella tekemään pirtanauhaa, lähteä festareille. Parasta tässä on se, josta olen jo aiemminkin maininnut: vapaa-aika tuntuu oikeasti vapaa-ajalta, kun ei ole enää työtön. Voi parhautta.