Koko yö nyt ollaan vaan ja hengaillaan …not
Neiti R oli viikonloppuna kylässä, ja perjantai-ilta vietettiin makoilemalla olkkarin lattialla, juttelemalla niitä näitä, olemalla vaan. Silloin tajusin kuinka ä-ly-tön ikävä mulla on hengailua. Sitä kun mennään porukalla jonkun luo, keitetään kahvit, syödään vähän pullaa, pelataan korttia tai Aliasta tai Ligrettoa tai Trivial Pursuitia, katsotaan leffaa tai typeriä videoita Youtubesta, makoillaan kasassa sohvalla, jutellaan, nauretaan, ollaan vaan. Välillä saadaan päähänpistoja ja lähdetään potkimaan jalkapalloa tai heittelemään frisbeetä, uimaan tai piknille, kaupungille jäätelölle tai jonnekin paistamaan makkaraa. Yksinkertaista ja mukavaa.
Nykyään kun ystävät ovat levittäytyneet eri puolille Suomea, ei näitä hengailuhetkiä niin vain järjestetäkään. Ei ainakaan niin, että paikalla olisi oikeasti muitakin kuin vain yksi kaveri itsensä lisäksi. Niinä harvoina tapaamiskertoinakin tuntuu siltä, että pitäisi olla koko ajan jotain ohjelmaa ja tekemistä; kun nyt kerrankin nähdään niin… Vaikka oikeasti parasta olisi, jälleen kerran, olla vaan. Kyllä sitä tekemistäkin keksii, kun siitä ei ota turhia paineita.
Mutta joo, kun ei niin ei. Voin kertoa, että antaisin tällä hetkellä aika lailla mitä vaan siitä, että edes yksi kaveri asuisi pyörämatkan päässä. Että voisi oikeasti nähdä jotakuta tärkeää useammin kuin kerran neljässä kuukaudessa (tai kerran vuodessa). Ettei aina tarvitsisi istua montaa tuntia autossa, bussissa tai junassa, jos haluaa hengailla jonkun kanssa. Ettei kaverin näkeminen olisi kiinni siitä paljonko tilillä on rahaa. Ettei tarvitsisi etääntyä enää yhdestäkään ystävästä välimatkan takia. Onhan tämä nyt ihan perseestä.
