Aikamatka tammikuuhun 2012
Päivälleen tasan kolme vuotta sitten olin Oulussa ystäväni luona. Olin edellisenä päivänä käynyt haastattelussa työharjoittelupaikkaa varten ja saanut ilokseni myöntävän eiköhän tämä ollut tällä selvä -vastauksen. Kaikki oli järjestynyt kuin itsestään – olin jo viikkoja tuskaillut etsiessäni sopivaa harjoittelupaikkaa, kun bongasin koulun intranetissä ”harjoittelijaa haetaan” -ilmoituksen. Sydän jätti lyönnin väliin, ääni pään sisällä huusi tämä se on! Edes sijainti toisessa kaupungissa reilun sadan kilometrin päässä ei tuntunut esteeltä, vaan pikemminkin kimmokkeelta lähteä. Ja kas, seuraavaan päivään mennessä olin järjestänyt tapaamisen harjoittelunohjaajan kanssa, neuvotellut kissavahdin ja hommannut itselleni semivieraasta kaupungista katon pään päälle helmikuun ajaksi. Minulla oli kuviosta niin hyvät vibat, että se oli jotain ihan käsittämätöntä. Universumi ei vain avannut minulle ovea valmiiksi, vaan ohjasi kädestä pitäen sisälle.
Melkein tasan kolme vuotta sitten.
Siitä alkoi yksi tähänastisen elämäni parhaimmista vuosista. Edellä kuvatun kaltaiset tapahtumat alkoivat seurata toisiaan – tuli toinen harjoittelupaikka, vapaaehtoistyöleiri, parisuhde… Asioita, jotka eivät olisi voineet mennä millään toisella tavalla. Olin koko vuoden täynnä uudenlaista energiaa, aloin ymmärtää kuka olen ja mitä elämältäni haluan ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Tuota edeltänyt vuosihan, varsinkin sen loppupuolisko, oli ollut minulle kaikkea muuta kuin helppoa, sulavaa ja onnellista. Joulun lähestyessä sekä vuosi 2011 että minä olimme lopussa, mutta onneksi tuli kaivattu loma ja sain aikaa nukkua uupumuksen pois. Tammikuussa sitten noustiin tuhkasta ja sitä rataa.
Mutta niin, kuka minä olin kolme vuotta sitten. Alkuvuodesta 2012 olin juuri vaikeasta elämänvaiheesta selvinnyt 21-vuotias (?!) tyttönen, joka nautti uusista tuulista, heittäytyi mielellään virran vietäväksi, viihtyi täydellisesti itsensä kanssa ja, ennen kaikkea, oli rohkea. Koko maailma oli avoinna ja jokaisessa päivässä tuntui olevan jotain ihmeellistä. Tänään, tässä hetkessä, asiat ovat vähän eri tavalla. Edelleen olen onnellinen, ehkä jopa onnellisempi, tai sitten ihan yhtä onnellinen, mutta vähän eri tavalla. Elämä on tietyiltä osin junnannut paikallaan jo pitkän aikaa, eikä minulla ole aikoihin ollut sataprosenttista varmuuden tunnetta mistään tulevasta. Monia ovia on kyllä tässä välillä auennut, mutta ne on läimäisty päin näköä juuri kun olen ehtinyt kynnykselle asti, minkä vuoksi olen aika tehokkaasti menettänyt tuntuman tuohon kolmen vuoden takaiseen flow’hun. Mieluusti tekisin tuttavuutta sen kanssa taas. Juha Tapiota lainatakseni, ”Milloin saavut, sä raikas tuuli, ilmaan seisovaan ja ruosteiseen? Raikas tuuli, puhalla pois, puhalla pois pilvet pinttyneet.”
Että terkkuja vaan sinne kolmen vuoden taakse: pidä toi.
