Tie luovuuteen

Kevät 2010. Olen juuri päättämässä ensimmäistä työharjoitteluani, jonka aikana ystävystyin muutaman samoilla aallonpituuksilla seilanneen vanhemman työntekijän kanssa. Saan heiltä läksiäislahjaksi kuluneen, jo useammalla ihmisellä kiertäneen, Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjan saatesanoilla tästä saattais olla sulleki hyötyä. Liikutun siitä kuinka hyvin nuo ihmiset minut tuntevat ja alan selailla kirjaa heti bussimatkalla kotiin. Ensisilmäyksellä teos vaikuttaa juuri sellaiselta hömpältä, jota voisi ytimekkäästi kutsua jenkkien humpuukiksi. Ajattelen kuitenkin paneutuvani oppeihin tarkemmin …sitten joskus. Reilut kaksi vuotta myöhemmin kirja on edelleen koskemattomana hyllyssä, niin ikään lukematta jääneiden ruotsin- ja ranskankielisten pokkareiden välissä.

Syksy 2012. Olen vähän niin kuin hukassa. Niin opintojeni, itseni kuin koko hemmetin elämäni kanssa. Mielessä pyörii jatkuvasti sellaisia vaatimattomia ajatuksia kuin ”elämäni junnaa paikallaan”, ”en valmistu ikinä”, ”kuka minä oikein olen” ja ”äääääääääääääääääääääääääääää”. Haluaisin purkaa päänsisäistä painetta jotenkin, mutta mikään luova toiminta ei kovista yrityksistä huolimatta onnistu; tekemättä jäävät niin runot, piirrokset kuin blogitekstitkin. Kunnes yhtäkkiä muistan omistavani pienen punavihreän kirjan, joka on luvannut auttaa minua lukkojen avaamisessa. Heitän ennakkoluulot roskikseen, tartun kirjaan ja solmin itseni kanssa sopimuksen oman luovuuteni kohtaamisesta.

—

Käytännössä tuota kirjaa voi kukin käyttää juuri niin kuin itse kokee parhaaksi eikä kirjailijan antamia ohjeita tarvitse noudattaa orjallisesti. Omalla kohdallani menettelin seuraavasti: luin kirjasta yhden luvun kerran viikossa (ohjelma oli yhteensä 12 viikon mittainen) ja tein viikon aikana luvun yhteydessä määrättyjä harjoituksia. Lisäksi, mikä tärkeintä, aloin kirjoittaa aamusivuja. Kolme sivua tajunnanvirtaa, joka aamu, heti heräämisen jälkeen. Tekstejä ei saanut lukea kirjoittamisen jälkeen, eikä missään nimessä ollut sallittua näyttää niitä kenellekään ulkopuoliselle. Aluksi sivujen kirjoittaminen tuntui uskomattoman turhauttavalta. Mitä järkeä tässä on, ranteeseen sattuu, haluan jo aamukahvini, hohhoijaa. Pikkuhiljaa opin kuitenkin rauhoittumaan beigen vihkoni äärelle, kirjoittamaan rennosti, liikaa ajattelematta, ja jopa nauttimaan aamuisen ajatusoksennuksen purkamisesta paperille. Tuntui helpottavalta, kun ahdistavat asiat sai heti aamusta pois mielen päältä pyörimästä, ja loppupäivän saattoi keskittyä vain kivoihin juttuihin.

 

 

Ja kas, mitä tapahtuikaan. Aloin elpyä hitaasti mutta varmasti. Olo tuntui paljon paremmalta, asiat ratkesivat kuin itsestään ja alkoi tapahtua hassuja yhteensattumia. Esimerkkinä mainittakoon se, kun kirjoitin aamusivuilleni useaan otteeseen eräästä ihmisestä, josta olin kiinnostunut. Toivoin saavani kätevän mahdollisuuden tehdä jonkinsortin aloite, ja bum, sain kutsun tupareihin, joihin tiesin kiinnostuksenkohteeni todennäköisesti osallistuvan. Sillä samalla hetkellä tiesin, että nyt kyllä oikiasti tapahtuu jotain, enkä muuten ollut väärässä! Nimim. kohta 8 kuukautta seurustelua ko. herran kanssa takana. Mutta niin, kröhöm, aloin siis huomata konkreettisesti muutoksia omassa olemuksessani tuon projektin aikana. Niin aamusivut kuin erilaiset kirjoitusharjoituksetkin auttoivat minua kliseisesti sanottuna löytämään itseni. (Luovuuden elpymisestä en niinkään mene takuuseen.)

Paras hetki koitti, kun muutaman kuukauden ahkeran toipumisen jälkeen sain tehtäväkseni lukea kirjoittamani aamusivut, ja voi pojat mä sanon. Siellä ne olivat, vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Miksi en ollut enää oma itseni, millainen haluaisin olla, mikä rajoittaa luovuuttani ja kaikkia tekemisiäni, mitä haluaisin tehdä oikeasti; niin fiksuja ajatuksia. Hurjinta oli se, etteivät ne asiat sinne vihkoon tyhjästä olleet ilmestyneet – kaikki älynväläykset olivat peräisin omasta päästäni. Alitajuisesti olin tiennyt sen kaiken koko ajan, mutta jostain syystä tieto ei ollut kulkeutunut tietoisiin ajatuksiin asti. Voin kertoa, että oli aika mahtava fiilis.

 

 

Lopetin aamusivujen kirjoittamisen ja koko projektin yhdeksännen viikon paikkeilla, sillä en enää yksinkertaisesti kokenut tarvitsevani niitä. Eilen kaivoin pitkästä aikaa aamusivuvihkoni esiin kaapin perukoilta, lueskelin läpi kaikki vanhat jutut ja muistin taas kuinka paljon tuo jenkkien humpuuki minua auttoikaan. Nytkin olisi pari ongelmaa ratkottavana, täytynee ehkä ottaa vanhat keinot jälleen käyttöön… T. Hörhö.

Onko joku muu saanut alitajunnaltaan vastauksia tajunnanvirtakirjoittelun kautta? Kuulostaako ihan hömpältä? Haluaisko joku kokeilla? Kertokaa, mulla kiinnostaa! :)