Työhehkutuksesta syrjäytymisavautumiseen

Tänään hymyilyttää. Kävin aamulla allekirjoittamassa työsopimuksen, joka lupasi mulle hommia vuodeksi eteenpäin. Ensimmäinen paria kuukautta pidempi työsuhteeni ikinä! Ja voi ahhhhhh tuota palkkaa – luku ei todellakaan ole mikään kovin suuri normaalien ihmisten mittapuulla, mutta tällaiselle vuosikausia ensin opinto- ja sitten työmarkkinatuen varassa eläneelle melko luksusta. Hymyäni ei hyydytä edes se, että on olemassa vielä pieni riski siitä, että sopimus purkautuu eräästä minusta ja työnantajasta riippumattomasta syystä ennen kuin olen oikeastaan edes ehtinyt aloittaa. Toivon todella, ettei niin käy.

Nyt kun on sopivasti puhe töistä, niin on ehkä pakko osallistua viime aikoina Lilyä kuohuttaneeseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen lukenut toinen toistaan fiksumpia kommentteja ja kannanottoja äänestykseen, yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen ja feminismiin liittyen ja klikkaillut sydämiä ahkerammin kuin ikinä. Mitään en ole kuitenkaan yhdessäkään kommenttiboksissa huudellut, koska on ollut sellainen olo, että kaikki mahdollinen on jo sanottu minua paljon sanavalmiimpien ja taitavampien argumentoijien toimesta. Mutta on yksi aihe, josta haluaisin kirjoittaa omia ajatuksiani.

Se juttu, mikä minua on näissä viimeaikaisissa keskusteluissa kiehuttanut eniten, on ollut ajatus siitä, että syrjäytyminen on aina yksilön oma valinta. (Gaaaaaaaaaaaah.) Tiedättekö miksi? No, minäpä kerron.

Minä olen ihminen, joka on ollut koko elämänsä todella etuoikeutettu. Olen saanut kasvaa ehjässä kodissa, rakastavien vanhempien, isoveljien ja kymmenien ihanien sukulaisten ympäröimänä. Rikas meidän perhe ei koskaan ole ollut, mutta aina olen saanut kaiken tarvittavan ja paljon ylimääräistäkin. Minua on aina kannustettu ja tuettu (niin henkisesti kuin taloudellisestikin) kaikessa, mihin olen ryhtynyt – varsinkin mitä tulee opiskeluun. Ekaluokkalaisesta asti olin ahkera ja vieläpä lahjakas oppija, joka kiskoi kuudentoista vuoden ajan kiitettäviä aineesta kuin aineesta (paitsi liikunnasta hehheheheheh). Päättötodistusten keskiarvot olivat aina reippaasti yli ysin, kirjoituksista jäi käteen mm. kolme laudaturia ja ammattikorkeassakin napsahteli opintokorttiin nelosia ja vitosia. Koulumenestyksen lisäksi totuin aktiivisesti hääräämään milloin missäkin ylimääräisessä touhussa ja luottamustoimessa. Tukarina, isosena, kerhonvetäjänä, tutorina, oppilaskunnan hallituksen jäsenenä, nuorisoneuvostolaisena, lukiotoimikuntien jäsenenä… milloin minäkin. Oli harrastuksia, kavereita, ystäviä, erilaisia yhteisöjä, joihin tiukasti kuuluin. Yksikään ihminen, perheenjäsen, sukulainen, opettaja tai opinto-ohjaaja, ei ikinä sanonut mulle, ettenkö voisi saavuttaa jotain mitä haluan. Päinvastoin, minulle vakuutettiin aina, että pystyn mihin vain. Ja uskoin siihen aina itsekin.

Mutta sitten kävi niin kuin kävi. Sain vähän vajaa kaksi vuotta sitten kätösiini tutkintotodistuksen, ja elämä tuntui ihanalta. Muutin J:n luokse vieraalle paikkakunnalle, jolta en tuntenut ketään muuta. Aloin hakea töitä ja olin ihan varma, että onnistun heti. No, meni kuukausi, toinen, kolmas, neljäs, viides, lopulta kokonainen vuosi, eikä mitään kuulunut. Ei tasan mitään, vaikka kuinka yritin. Yhtäkkiä olin ihan tyhjän päällä. Jumituin kotiin neljän seinän sisälle – en tehnyt mitään järkevää, en harrastanut mitään (sellaista, jossa olisi tavannut muita ihmisiä), en nähnyt ikinä ketään, en juuri käynyt missään, en kuulunut mihinkään. Viikkoni kohokohtia olivat siivouspäivät ja kauppareissut. Työnhakukin alkoi ahdistaa ihan hirveästi – olisi pitänyt hakea piilotyöpaikkoja, mutta en yhtään tiennyt minne hakisin, pelkkä ajatuskin yhteydenotoista eri organisaatioihin pelotti ja oksetti. Jossain vaiheessa ajattelin alkaa tehdä vapaaehtoistyötä, mutta sekin jäi pelkäksi haaveeksi, kun asian järjestäminen alkoi tuntua ylivoimaiselta. Ja voi elämä miten paljon minä itkin. Itkin jatkuvasti sitä, kuinka epäonnistunut, hyödytön, mihinkään kykenemätön luuseri olen. Itkin kateudesta, kun luin Facebookista koulukavereiden uusista työpaikoista. Syytin itseäni siitä, että olin päästänyt itseni tuollaiseen jamaan ja podin huonoa omatuntoa siitä, että olin taloudellisesti riippuvainen toisesta ihmisestä. Ajattelin, että J ansaitsee jonkun paljon paremman ihmisen kuin minä. Uskoin, ettei minusta tule ikinä yhtään mitään. En tiedä olinko varsinaisesti syrjäytynyt, mutta ainakin todella lähellä sitä.

Tuo kaikki ei todellakaan ollut omaa valintaani. Tottakai olisin voinut itse olla aktiivisempi, panostaa työnhakuun vielä paljon enemmän, hankkia itselleni harrastuksen, olla yhteydessä työkkäriin, kertoa jollekin ulkopuoliselle, että hei, mulla ei nyt mee kovin hyvin, voisiko joku auttaa. Mutta asiat ei vaan ole niin mustavalkoisia. Noilla synkillä ajatuksilla on ihan uskomaton voima – ne lannistaa ja saa uskomaan, ettei edes kannata yrittää. Eikä niistä pääse hetkessä eroon, vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti ja päättäisi, että tänään on se päivä kun ryhdistäydyn. Lisäksi mitä pidempään noita ajatuksia pyörittelee vain omassa päässään, sitä korkeammaksi muuttuu kynnys hakea apua. Ja jos ei sitä itse hae, niin harvemmin sitä tullaan kotiovelle tarjoamaan. (Heh, tälleen sivuhuomautuksena: tein opinnäytetyöni etsivästä nuorisotyöstä ja sen yhteydessä kirjoitin nuorisotakuusta, jonka jalo tarkoitus oli tarjota jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttämäksi jäämisestä. Arvatkaa montako kuukautta meni ennen kuin työkkäristä otettiin minuun ensimmäisen kerran yhteyttä? Seitsemän. Silloinkin vain kutsuttiin viikon mittaiseen työnhakuvalmennukseen, joka ei mielestäni kuulu mihinkään noista em. ryhmistä… Oh, the irony.)

Mutta siis näiden rönsyilevien ajatusten pointti on tämä: Jos ihminen, jolla on hyvä itsetunto, lähes täydelliset lähtökohdat elämään, maailman paras ja kärsivällisin poikaystävä, rakastavia ystäviä ja perheenjäseniä puhelinsoiton päässä ja joka on tottunut tekemään töitä, olemaan aktiivinen ja pitämään huolen itsestään, voi käydä noinkin pohjalla, miten sitten he, joille on jaettu huonommat kortit. He, joilla ei ole ollut onnellinen lapsuus, jotka eivät ole saaneet riittävästi rakkautta ja huolenpitoa, jotka leimataan jo alakoulussa häiriköiksi, joita kukaan ei resurssipulan takia ehdi kuunnella, joita ei kannusteta yhtä paljon kuin niitä kympin tyttöjä, joihin kukaan ei usko, joille kukaan ei sano että pystyt mihin vaan, jotka eivät osaa tai uskalla hakea apua, jotka eivät välttämättä edes tiedä paremmasta. Kaikilla on teoriassa yhtäläiset mahdollisuudet joo, mutta teoria ja käytäntö ovat monesti melkoisen kaukana toisistaan. Toisilla riskit syrjäytyä ovat suuremmat kuin toisilla, eivätkä kaikki riskit todellakaan ole lähtöisin yksilön omista valinnoista. Niin.

Tämä oli nyt vähän tällainen sekava ja subjektiivinen näkökulma aiheeseen, mutta pitipä nyt päästä purkautumaan. :)